Ihminen haluaa, että häntä pidetään hyvänä. Eihän yksinäisyys olisi ongelma, jos ihminen ei haluaisi tulla rakastetuksi.
Hyvänä pitämisen sanoista suosikkini on helliminen. Suomeksi lausuttaessa sana hellä suorastaan lentää suusta. Se on kuin höyhen, jonka voi tähdätä.
Mikä sen parempaa kuin olla hellä, helliä. Silti miehet laulavat kotimaisessa popmusiikissa hellimisestä vain harvoin. Siksi arvostan Ville Leinosta, joka on kahden albumin verran levyttänyt kotimaisen iskelmän aarteita. Niissä hän usein esittää alun perin naisten esittämiä kappaleita. Kotimaisessa popissa hellimisen on ajateltu sopivan paremmin naisten suuhun.
Ville Leinonen onkin hieman kuin Suomen ikioma Sufjan Stevens. Lauluntekijä, joka voi oikeastaan tehdä mitä tahansa. Hän voisi soitella akustisella kitaralla folkia ja iskelmää ja laulatella yleisöä Tähtitytöllä vuodesta toiseen, mutta sen sijaan hän on tehnyt aika lailla milloin mitäkin. Esimerkiksi keikkoja, joissa soittaa pelkkää Danzigia tai M.A. Nummista. Levyjä, jotka kurottavat kohti kokeellisia äänikollaaseja, vaikka kannattavampaa olisi varmasti pitäytyä hellissä lauluissa.
Leinosen mentaliteetissa on myös samaa kuin porilaisella kirjailijalla Juha Seppälällä, joka kykenee kirjoittamaan vierekkäin maailman kauneimmat ja rumimmat virkkeet. Kun ihmisyyden nurjat puolet väistyvät, Seppälä luo proosassaan tavallisesta kaunista sekä kirjoittaa hellästi miehistä, kuten isoisästä novellissaan Kimalaisen hunajaa: ”Joka ilta yhdeksältä hän riisuutui, kääntyi flanellisissa alusvaatteissaan seinään päin ja nukahti välittömästi.”
Albumeilla Hei! (2007) ja Hei taas (2017) Leinonen versioi Raul Reimanin sanoittamia iskelmiä pääasiassa 1980-luvulta. Leinosen monista sivuhypyistä itselleni rakkain on nimenomaan suomidiskoon keskittynyt Hei taas.
Kotimainen iskelmä ja suomidisko on pitkälti miesten sanoittamaa. Niissä kappaleissa miehet ovat kirjoittaneet hellimisestä, mutta eivät ole sijoittaneet sanaa miesten suuhun kuin hyvin harvoin. Näin on tehty esimerkiksi Matti Eskon kappaleessa Lämmin, hellä ja pehmoinen. Danny tarvitsi Armin tuekseen laulaakseen hellyydestä.
Iskelmien tekstittäjistä Reiman on suosikkejani, ellei jopa ykkönen. Hän oli koulutukseltaan sähköasentaja, joka kirjoitti iskelmiä öisin. Hän haki inspiraatiota esimerkiksi Regina-lehdistä. Hän halusi kirjoittaa kappaleita naisille. Hänen suhtautuminen iskelmiin oli ihailtavan saippuaoopperamainen: hän halusi tietää, mitä naiset ajattelevat.
Leinonen on levyttänyt usean sellaisen kappaleen, jonka alun perin on esittänyt Berit. Hän lieneekin hellinyt Suomen kansaa eniten. Hei taas -albumin aloittava Berit-laina Kultani mun kertoo hellimisestä, F.R. Davidin Words-hitti kääntyy Beritin käsissä kappaleeksi Helli mua hiljaa, ja niin edelleen.
Sukupuoliasetelmat kääntyvät päälaelleen Leinosen iskelmissä hyvin vaivihkaa eivätkä lainkaan korostetusti. Leinonen ei edes vaihda alkuperäisen lyriikan sukupuolia toisin kuin Vain elämäässä, jossa artisti toisensa perään esittelee tehokeinon kuin se olisi nokkela uusi keksintö.
Kultani mun -kappaleen viehätystä ei tajua ensiksi, mutta sitten sen tajuaa: ihanaa, kun mies uskaltaa laulaa hellästi näillä sanoilla. ”Tiedät kuinka tahdon sinun mua nyt hellivän / Tuntea siis anna minun vielä enemmän.”
Nykyhetkessä luodaan jatkuvasti uutta suhdetta menneisyyteen. Siksi menneisyys on jatkuvassa liikkeessä, ja sitä on myös liikuteltava. Sitä tekee Erika Vikman, sitä tekee Leinonen, sitä tekee myös jopa Business City – eräänlainen ja ennen kaikkea lahtelainen ”Saimaa on drugs” – jonka Anna rakas raju hetki siirtää suomidiskon klassikkoa uuteen asentoon ja tulkitsee sitä uudelle sukupolvelle.
Menneisyyden liikuttamisessa on kyse myös oman itsensä tutkimisesta, kun suhde omaan minään rakentuu historian avulla. Juha Seppälä jatkaa novellissaan: ”Sinun tehtäväsi oli olla isoisä. Se oli rakennettu sisääsi. Sinua ei ole ollut kolmeenkymmeneen vuoteen ja silti se mitä välillämme oli on ainut asia mitä ihmiset elämässään etsivät. Osaanko minä näyttää lapsenlapsilleni miten nokkosta vedetään sen polttamatta, tiedänkö missä on siilin koti?”
Teksti: Arttu Seppänen
Kolumni on julkaistu Soundissa 8/23.
