Kun saksofonisti Jarno Sarkula puoli vuosikymmentä sitten kuvaili yhtyettään ”fiktiiviseksi kansanmusiikiksi”, hänellä ei ollut aikomustakaan sortua älylliseen lörpöttelyyn. Jaarittelusta ovat pitäneet huolta yhtyeen seuraajat ja sivustaseuraajat, jotka ovat kilvan keksineet luonnehdintoja tälle erinomaiselle yhtyeelle, joka keksii jo viidennen kerran tarinan kerrottavaksi, tarinan itsestään. Tämä Toscanassa äänitetty kertomus lisää yhtyeen valikoimaan Tubaxin ja joukon sävyjä, jotka kasvattavat sen ilmaisuvoimaa laadullisesti.
Sarkulan määritelmä on edelleen osuva vasten sitä tosiasiaa, että Huuro Kolkko on nimetty suuren mutta unohdukseen tuomitun löytöretkeilijän mukaan. Tiettävästi ensimmäisen maailmansodan aikana Marokossa kadonnut Kolkko jätti jälkeensä hyönteis- ja kasvikokoelman sekä päiväkirjan, joka on tarjonnut sekstetille koordinaatit kadotettuihin, kuviteltuihin ja keinotekoisessa muistissa eläviin paikkoihin, tiloihin ja tunnelmiin. Levy vie kuulijan Kolkon kuumeisesta, lääkeaineiden vääristämästä unesta matkalle kauhistuttavan Mielisauruksen kuvailemiin kolkkiin, myrskyn runteleman kaljuunan kannelta alkuperäiskansojen vieraaksi, lumipeitteisiltä huipuilta tiheän viidakon kautta säteilevään luolaan, basaareihin ja lopuksi keskelle seremoniaa, joka on omistettu seonneen Kolkon muistolle.
Kansanmusiikissa tiivistyy kansan kuviteltu menneisyys, mutta sekstetin siirtyminen kansojen kertomuksista kuvitellun kansantutkijan tajuntaan siirtää painopisteen yhteisöstä yksilön pään sisään. Temaattinen liike on oivaltava, sillä Kolkon ajoista maailman ja kansojen kartoittaminen on saanut vähitellen tehdä tilaa ihmisen ja Mielisauruksen tutkimiselle.