Laulaja-lauluntekijä Liila Jokelinin persoonallista, tekstivetoista ja reippaasti runollista ilmaisua voisi kutsua moderniksi laulelmaksi. Popin trendisykleistä johtuen joskus muinoin aivan normaali musiikillinen lähestymistapa tuntuu nyt lähes radikaalilta.
Jokelinin lauluissa voi aistia kirjallisen laulunteon kulttuurihistorian. Ennen muuta hänen musiikkinsa tuntuu kuitenkin raikkaalta ja räväkältä tässä ja nyt. Liila Jokelin ei sekoitu mitenkään reaalipopin massaan. Hän tekee tasapainotaidettaan omilla säännöillään, ilman ajanmukaisen perusnäppäryyden muodostamaa turvaverkkoa. Jokelinin lauluissa soi ammattilaisen rikas ja vivahteissaan hallittu kieli.
Mutta ovatko tihkuvat metaforat ja ilmirunollisuudet jo liian paksua kamaa? Monen mielestä ovat, ja juuri se Liila Jokelinin lauluissa on parasta. Loistavan yhtyeen folkiskelmäroots-finesseillä silatut ja kaikesta mielistelystä riisutut kappaleet tähtäävät rohkeasti yläviistoon. Jumalien päässä pyöriviä hyrriä ja nuoruuden taikalaaksoja väläyttävä Sinisellä suolla tiivistää Jokelinin estetiikan. Kehtolaulumaisuudesta väkevään hurmokseen liukuva kappale nostaa palan kurkkuun ja tipan silmäkulmaan. Miksi, siitä en ole varma.
Jokelinin laulujen aistikkaassa vimmassa on jotakin selittämätöntä ja älyn tuolle puolen ulottuvaa.
Musiikissa on kyse sielusta, tunteesta, jonkin paljastamisesta itsessään.
Tunnen houkutusta kutsua rehevää ja popkaavoista poikkeavaa sanoitustyyliäsi runolliseksi tai kirjalliseksi. Vaikuttaako taustasi näytelmäkirjailijana siihen, millaisia lauluja kirjoitat?
– Ihka ensimmäinen muistoni kirjoittamisesta on itse asiassa runoihin ja lauluihin liittyvä. Lieneekö taustani kuitenkin alunperin lyriikassa? Kirjoitin seitsemänvuotiaana ensimmäisen biisini nimeltä Kissankulma. Se oli hyvin lyhyt, aggressiivinen ja nopea – aivan kuin punk-biisi, joskin melodisempi, ja meni näin: ”Tuli kulmille uusi kissa / Ja kun koira siitä sai tietää / Niin sitten alkoi riita ja kähinä ja muukin paska / Ja sitten kävi niin hullusti / Että kissa upposi koiran persrööriin!” Olen siis lapsesta saakka ollut runoilija, mutta teatteri on myös ollut aina tiivis osa elämääni. Teatterin maailma kuuluu biiseissäni äärimmäisyyksien vaalimisena.
Kuvittele esteettis-henkinen musiikillinen sukupuu ympärillesi. Keitä nököttää viereisillä oksilla?
– Isäni puolelta löytyy Jacques Brel, Bob Dylan, Vladimir Vysotski, sekä Gogol Bordello -yhtyeen keulakuva Eugene Hütz. Äidin puolelta löytyy Janet Jackson, Sinead O’Connor ja Lady Gaga. Isoäitini haarassa on sellaisia nimiä kuten Janis Joplin, Tina Turner, Edith Piaf, Carola ja Anneli Sari. Tätini Courtney Love on vähän outo, mutta rakastan häntä silti. Pikkusiskoni on Billie Eilish. Isosiskoni ovat Amy Winehouse, Mara Balls, Maija Vilkkumaa ja Miley Cyrus, ihailen heitä. Isoveljeni Orville Peck on pioneeri, hän on luonut jotakin todella omalaatuista. Isoisäni on Queen, The Rolling Stones, Tapio Rautavaara, Tom Waits, The Doors, David Bowie, Henry Rollins. Setäni Metallica oli minulle teini-iässä todella suuri tuki. Setäni naapurit eli Rage Against The Machinin tyypit ovat minulle myös tosi läheisiä. Minulla on myös yksi vähän kiistanalainen eno, hän on nimeltään Marilyn Manson.
Mitkä ovat sinulle ”pyhiä arvoja” musiikintekijänä?
– Autenttisuus, eli se, että musiikissa kuuluu tekijän henkilökohtainen ja rehellinen suhde siihen, mistä hän milloinkin soittaa tai laulaa. Musiikissa on kyse sielusta, tunteesta, jonkin paljastamisesta itsessään – vaikka se tapahtuisi roolin tai hilpeän huumorin avulla.
Teksti: Pekka Laine
