Levyarvio: Laulaja-lauluntekijän kompakti ja konstailematon pelinavaus – Liila Jokelin on sekä dramaattinen että rosoinen

Liila Jokelin
Kaamos on huono esileikki
Helmi Levyt

Jotkut Soundin viime numeron vuosituhatäänestystä tutkineet noteerasivat kummastuksella, ettei top 100:n joukossa ollut yhtään Helmi Levyjen julkaisua. Niinpä tämä on hyvä paikka nostaa hattua yhtiön tasokkaalle ja omaleimaiselle katalogille. Viimeisimpänä esimerkkinä siitä laulaja- lauluntekijä Liila Jokelinin kompakti ja konstailematon debyytti, jolle ei sillekään helppoja vertailukohtia löydy.

Jokelinin ääni niin laulajana kuin kertojana on sekä dramaattinen että rosoinen, ja ehkä siinä voi kuulla teatterialan taustaa, kuitenkin suodatettuna Helmi-julkaisuille tyypillisen lo-fi -estetiikan läpi (tässä tapauksessa Risto Ylihärsilän tuotantopuolella avittamana). Lähinnä akustinen musiikki pysyy toteutukseltaan yksinkertaisena, mutta ideoiden köyhyyttä se ei tarkoita. Jännittäviä instrumenttiratkaisuja ajelehtii kuulokuvassa taustalla, samalla kun Jokelin itse milloin manaa maailman pahuutta, milloin tunnelmoi kohtalokkaasti himoa ja tuhoa kirvoittavasta lapintytöstä.

Singlenä julkaistu ja levyn päättävä Kuolleiden puolue saattaa olla vuoden paras biisi – nautinnolliset maailmanlopun orgiat, jotka tarjoillaan arvaamattoman artistitulokkaan kaikkein oivaltavimpien kielikuvien kera.