Ensimmäiset raidat kertovat, millaisin panoksin Birdy pelaa. Aiempien levyjen pianoballadit ovat vain muisto, kun Paradise Calling -avaus kiitää ahnaasti 1980-lukulaisen elektrodiskon kujanteille. Niiltä Birdy löytää Annie Lennoxin ja Kate Bushin aurat, joiden valaisemana hän sukeltaa Raincatchersin uljaisiin jousipyörteisiin.
Hiljalleen ilmaisusta alkaa erottua vanhoja tunnuspiirteitä. Taiten nostalgisoidut tunnelmat ja konepohjat pysyvät kuitenkin jatkuvasti läsnä. Niiden myötä musiikki viittaa sekä menneiden vuosikymmenen innoittajiin että nykyiseen tuotantoryhmäaikakauden lauluntekijyyteen. Kaksitasoisuus välittyy myös sävellyksistä. Kappaleet rakentuvat klassisista popmelodioista, mutta eheimmilläänkin ne ovat valmiit pirstoutumaan irrallisiksi kierrätyspaloiksi.
Viimeistä piirtoaan myöten puntaroitu Portraits on hienoa kuultavaa. Toisinaan Birdyn tavoittelema salaperäisyys jää kuitenkin pintatason vihjeeksi ja musiikin pakonomainen kohtalokkuus on vaarassa tyhjentää itsensä. Onneksi lopetus pyhittää keinot. Kun kivun ja menneen onnen ylle eteerisesti kohoava Tears Don´t Fall kiteyttää levyn tunnetavoitteet, saa jokainen kappale kultaisen reunan.
”Dust to dust, it was us / We were dancin’, oh” voihkaisee Birdy, ja hetken aikaa teatraalisinkin draama on totisinta totta.
