Lahjakkuuden määrä tällä levyllä on tyrmäävä. Ensimmäisenä on tietenkin itse Beyoncé Knowles Carter, jonka kyvyistä ei kenelläkään pitäisi olla mitään epäselvyyttä. Nainen on ensinnäkin vastuussa Lemonaden ja sen kylkiäisenä tulevan ”visual album” -elokuvan muodostamasta kokonaiskonseptista, yksityisen ja yleisen välillä luontevasti liikkuvista sanoituksista ja osin musiikistakin. Lisäksi hän vakuuttaa tuttuun tapaan vaivattomasti briljeeraavalla laulullaan, joka on nykyisessä r’n’b-ilmastossa jätetty miellyttävän luonnolliseksi, ja joka juuri sopivin paikoin särkyen tai murtuen onnistuu kuulostamaan aitojen tunteiden täyttämältä.
Sitten on monipäinen kirjoittaja- ja tuotantotiimi, jonka jäljiltä levy soi monipuolisena, soundillisesti rikkaana ja yksityiskohdiltaan jännittävänä. Tyylien ja tunnelmien skaala on laaja (löytyy jopa höpsöhkö kantriralli), ja kiinnostavia sampleja riittää mutta ne eivät varasta pääosaa. Biisit ovat siis järjestään hyviä tai parempia.
Lemonaden lyriikoissa Queen Bey tuntuu todella avaavan itsensä.
Kolmantena tulevat albumin nimekkäät vierailijat, joilla – harvinaista kyllä – on jokaisella selkeä tarkoituksensa. Jack Whiten kanssa tehty rockbiisi heittää vihan naamalle, James Blaken lyhyt Forward toimii lohdullisena codana Sandcastles-balladille ja Kendrick Lamar laajentaa nostattavan Freedomin rasismiteemaa entisestään. The Weeknd puolestaan tuntuu onnistuvan ihan kaikessa mitä tekee, ja 6 Inch onkin levyn parhaita raitoja.
Lemonaden lyriikoissa Queen Bey tuntuu todella avaavan itsensä. Kuin suoraan aviomiehelle Jay Z:lle osoitetut, petetyn naisen surun, aggression ja myös rakkauden täyttämät rivit herättävät huomiota yksityiselämäänsä muutoin varjelevan artistin suusta kuultuna.
Tietenkin sanoituksista nousee myös laajempi ja yleisempi teema, jota etenkin visuaalisestikin upea videoalbumi alleviivaa: feminismi, emansipaatio ja sukupolvelta toiselle niin hyvässä kuin pahassa kulkevat perinteet ja hierarkiat. Kokonaisuus on samaan aikaan intiimi ja massiivisen suuri – ja kaiken lisäksi se ei lipsu pateettiseksi tai teatraaliseksi kuin harvoin.
