Arvio: Beyoncén Cowboy Carter on hemmetin hyvin tehty levy, joka herättää kyynisiä kysymyksiä

Arvio julkaistu Soundissa 4/2024.
Kirjoittanut: Linda Söderholm.

Arvio

Beyoncé
Cowboy Carter
Columbia

Texasilaissyntyinen popmusiikin superstara julkaisi pitkäperjantaina odotetun 8. sooloalbuminsa, jota on tituleerattu kantrilevyksi, mutta joka on kuitenkin paljon enemmän. Jo ennen levyn julkaisua artisti itse tähdensi, ettei Cowboy Carter ole country-albumi vaan puhtaasti Beyoncé-albumi, ja tämä pitääkin varsin hyvin paikkansa. Yli viisi vuotta tekeillä ollut albumi on 27 raidan pituinen, 80-minuuttinen Beyoncé-saaga, jolla hevoset ovat täysin irti.

Cowboy Carter on trilogian toinen osa, eli ”toinen näytös” kolmen albumin syklistä, joka alkoi Beyoncén vuoden 2022 Renaissance-albumilla. Tästä todisteena biisien nimeämiskäytäntö, jossa i-kirjaimet on tuplattu.

Albumi on erittäin luova lähestymistapa kantrimusiikkiin ja kunnianosoitus musiikkityylin historialle, lainsuojaton kokonaisuus herkkiä balladeja, kuumia vintage-soundeja, modernia r’n’b:tä, klassista rockia, hikistä honky-tonkia, trendikästä nykyräppiä, syvää bluesia, energistä baile funkia ja barokkihenkistä laulantaa. Yhdistelmät ovat juuri niin villejä, miltä ne kuulostavatkin: trap-poljentoja säestävät kantriviulut, house-biittejä seuraavat karjapaimenten huudahdukset ja vuvuzelat raikuvat folk-samplejen taustoilla. Kuten ruskea kantri-ikoni Linda Martell levyllä toteaa: genret ovat hassu pieni käsite.

Muitakin legendoja on lauteilla: albumilla kuullaan radio-dj:n roolissa country-suuruus Willie Nelsonia, joka esiintyy spiikeillään kuvitteellisella KNTRY-asemalla. Sillä vierailee myös Dolly Parton, jonka vuoden 1972 klassikkokappaleen Jolene Beyoncé versioi. Hän tekee oman tulkintansa myös Beatlesin Blackbirdista, jolla kuullaan nuoria kantriartisteja Tanner Adellia, Brittney Spenceriä, Reyna Robertsia ja Tiera Kennedyä. Lisäksi kahdella kappaleella vierailee country-rap-artisti Shaboozey ja mukaan mahtuu myös Beyoncén duetto cowgirl Miley Cyrusin kanssa.

Samplerikas albumi huipentuu Ya Ya -kappaleeseen, joka on energinen sikermä Nancy Sinatran These Boots Are Made For Walking-, Beach Boysin Good Vibrations– ja Mickey & Sylvian Love Is Strange -kappaleista.

Länkkäri-Beyoncé on americanan ytimessä kansitaidetta myöten. Kansantanssit ja Texas ovat vahvassa roolissa. Konseptialbumin sanoitukset pyörivät ärsyttävyyten asti länkkäriteemoissa. Välillä ne kuulostavat täysin asiayhteydestä irrotetuilta ja aiheen päälle väkisin liimatuilta. Beyoncén ulosanti on omaa luokkaansa, eikä hän todellakaan jää laulamisen puolesta kakkoseksi minkään valtakunnan kantritähdille. Hänen räppäämisensä on myös upeaa ja varsinkin hänen rytmityksensä kuulostaa paikoittain erehdyttävästi aivan Leikeli47:ltä.

Albumi on hemmetin hyvin tehty ja erittäin viihdyttävä, mutta äärimmäisyyksiiin brändätty kokonaisuus kuulostaa ilmiselvältä rahastukselta ja suuremman yleisön kalastelulta (jos se nyt on Beyoncén tapauksessa ylipäänsä mahdollista). Texasissa syntynyt muusikko palaa tietysti juurilleen, mutta albumin motiiveja voidaan pohtia kriittisemminkin: kantri on perinteisesti maaseudun köyhien ja työväenluokan musiikkia, mikä siis saa Beyoncén kaltaisen miljonääri-poptähden hyppäämään laukka-askelin kantrigenreen?

Cowboy Carter ei toki ole Beyoncén ensimmäinen kantrihanke, historiasta muistamme ainakin kantri-r’n’b-balladin Irreplaceable sekä bluegrass-kappaleen Daddy Lessons. Cowboy Carter kuulostaa kuitenkin siltä, että se on luotu rikkomaan myyntiennätyksiä, ja sen kaupallinen potentiaali onkin kiistämätön. Eklektinen kokonaisuus on kuitenkin myös osoitus siitä, että Queen B voi halutessaan tehdä ihan mitä vaan.

Lisää luettavaa