BLOC PARTY: Intimacy

BLOC PARTY
Intimacy
Wichita

Bloc Partyn kolmannen levyn odotus aiheutti mukavan kutkuttavaa tunnetta. Debyytti Silent Alarmin (2005) ajassaan tavanomaisen, mutta pirteän kitara­indien jälkeen yhtye jalosti A Weekend In The Cityllä (2007) samaa reseptiä hieman seestyneemmin. Puolen vuoden takaisen Flux-irtosinglen ja Intimacyn ensimmäisen lohkaisun Mercuryn vahvasti elektroninen soundi enteili yhtyeen lähteneen tällä kertaa aivan uusiin tunnelmiin.

Osittain näin on, sillä Intimacylta löytyy pari muutakin kylmän konesoundin varassa eteenpäin ryskivää biisiä, mutta levylle mahtuu myös edeltäjiensä täyteläisiä äänimaisemia ja nykivää indierockia. Kaikki tämä tekee Intimacysta kiehtovan, mutta myös hajanaisen.

Hurjimmillaan Bloc Party laajentaa Kele Okereken uhmakkaan laulun ja päällekäyvien kitaroiden muodostamaa perussoundia rohkeasti. Soundit
ajetaan välillä särölle, rytmipuolella konepaukkeet lisäävät dynamiikkaa usein, ja kokeilunhalu on läsnä koko ajan. Zephyruksen kuorosovitus on
kuin Björkin levyiltä.

Vastapainona on Bikon ja Ion Squaren kaltaisia kauniin harmonisia lauluja, joissa Bloc Partyn dynamiikantaju ja Kelen laulu pääsevät oikeuksiinsa. Parhaiten yhtye onnistuu tiivistämään tämänhetkisen olemuksensa Better Than Heavenilla. Se alkaa herkkänä, mutta paria minuuttia myöhemmin rummut vyöryvät yli ja kitarat kirskuvat.

Vielä tämän perusteella Bloc Partyn päälle ei kannata indierockin uudistajan viittaa asetella, mutta useimmille indie-ihmeille tuntuu olevan saavutus pitää ilmaisunsa näin kiinnostavana vielä kolmannella levyllä. Nyt kun Bloc Party on osoittanut kykynsä soundi- ja tunnelmamuunnoksiin, voisi alkaa toivoa nyansseja sävellyksiin, melodiakulkuihin ja Kelen laulutyyliin.

 

Kele Okereke, nimeä yksi suosikkihetkesi uudelta levyltänne.

– Se olisi varmaankin Bikon kolmannessa säkeistössä, kun ohjelmoidut rummut tulevat ja alkaa se omituinen r’n’b-rytmi. En olisi uskonut, että pystymme rockbändinä tekemään jotain sellaista. Koko laulu on itse asiassa suosikkejani, tekstinkin puolesta. Se ei mielestäni kuulosta miltään muulta kitaraindiebändiltä, oikeastaan se on enemmän velkaa jollekin Missy Elliotille.

Olivatko laulut valmiiksi rakennettuja studioon mennessänne vai kokeilitteko paljon?

– Levytysprosessi oli kaksiosainen. Paul Epworthin kanssa meillä oli valmiita biisejä, mutta Jacknife Leen sessioissa meillä ei ollut yhtään mitään valmista, vaan kirjoitimme kaiken studiossa irtonaisten ideoiden ympärille. Se oli erittäin vapauttavaa.

Oliko teillä alusta alkaen tarkoitus muuttaa tyyliä levy levyltä?

– Luulen niin, vaikka emme varmasti silloin tienneet tarkalleen mihin päätyisimme. Me olemme aina arvostaneet yhtyeitä, jotka ovat koetelleet rajojaan. Meidän levymme ovat ainakin tähän saakka olleet aina jonkinlaisia vastavetoja edeltäjilleen.

Etenkin Intimacylla tuntuu, että Bloc Party laittaa enemmän painoarvoa tunnelmille ja soundeille kuin sävellyksille ja rakenteille.

– On totta, että meille musiikin tunnelma on erittäin tärkeää. Me kyllästymme helposti ja meidän täytyy tehdä musiikista meille niin mielenkiintoista kuin mahdollista. Haluamme välttää ilmeisimpiä ratkaisuja ja lähettää laulumme ikäänkuin matkalle.

Levyn kaksijakoisesta tyylistä tulee vaikutelma, että olisitte jonkinlaisessa risteyksessä.

– Sikäli se on totta, että emme tiedä mitä teemme tämän levyn jälkeen, koska sopimuksemmekin loppuu. Meidän pitää ottaa aikalisä ja miettiä, mitä haluamme tehdä. Luulen, että meillä on sellaista kunnianhimoa, mitä kaikilla kollegoillamme ei ole. En usko, että kukaan heistä olisi voinut tehdä tällaista albumia tai Mercuryn kaltaista biisiä.

TEKSTI: MIKKO MERILÄINEN