Tätä nykyä musiikkiteollisuudessa katsotaan sopivaksi albumien väliseksi ajaksi kaksi vuotta. Bloc Party julkaisi debyyttinsä helmikuussa 2005. New Musical Express -lehden kriitikot valitsivat Silent Alarm -kiekon kyseisen vuoden parhaaksi albumiksi. Heidän listaltaan löytyivät myös Kaiser Chiefsin, Editorsin sekä Hard-Fin ensimmäiset pitkäsoitot. Ne kaikki yrittävät saada toisen albuminsa kauppoihin ennen kesää.
Toisella kierroksella on paljon pelissä. Tuskin mikään mainituista brittiyhtyeistä täysin floppaa, mutta ne kaikki eivät myöskään voi nousta Oasiksen ja Coldplayn kokoluokkaan edes kotimaassaan.
Bloc Party on tehnyt kaikkensa, ja tehnyt sen oikein, että heidän toinen albuminsa olisi kaikkien mielessä vielä joulumyynnin ja kriitikkopollien aikaankin.
A Weekend In The City on suuri ja kunnianhimoinen levy. Se ei ole liian ”vaikea” satunnaiselle kuulijalle, mutta sillä on tarpeeksi annettavaa joka viikko levykauppojen uutuudet ratsaaville asiakkaille. Bloc Partyn uusi musiikki ei mielistele, mutta se ei myöskään käperry itseensä.
Bloc Partyn toisen levyn on tuottanut Garret ”Jacknife” Lee, joka on lainannut uskottavuuttaan ja näkemystään U2:n sekä Snow Patrolin menestyslevyille, pukenut Kasabianin julkaisukuntoon ja työskentelee parhaillaan Editorsin toisen albumin kimpussa. Enemmän kuin tuotantotöistä, hänet tunnetaan miksaajana ja remiksaajana. A Weekend In The City -levyllä onkin paljon koristeita ja kuorrutusta, efektejä ja elektronisia ääniä. Esimerkiksi maahanmuuttajien näkökulmasta kirjoitettu Where Is Home? -kappale (”In every headline we are reminded/that this is not home for us.”) tuntuu liki kollaasitekniikalla tehdyltä.
Bloc Partyn laulajan Kele Okereken ihonväristä ei kannata tehdä liian isoa numeroa, sillä yhtyeen modernissa musiikissa tai hänen toisinaan parkaisevassa äänessään ei ole mitään ”mustaa”. Enkä ainakaan minä löydä sitä yhtyeen koti-ympäristöä tarkastelevista teksteistäkään. Kesällä 2005 paniikkia aiheuttaneet pommi-iskut, huumeongelmat ja ankea arki ovat totta useimmille lontoolaisille osoitteesta ja perimästä riippumatta.
Lontoostahan Kele Okereke tällä levyllä kirjoittaa, kuten monet muutkin nuoret muusikot ovat viime aikoina tehneet. Ilahduttavasti esimerkiksi Lily Allenilla, Amy Winehousella, Pete Dohertylla ja Okerekella on kaikilla oma äänensä ja näkökulmansa. Viime vuonna loistavan dubstep-levyn julkaissut Burial ei tarvitse ympäristönsä kuvaamiseen edes sanoja.
Kele Okereken läpitunkevasta läsnäolosta huolimatta Bloc Partyn toisen levyn todelliseksi tähdeksi nousee kitaristi Russell Lissack. Hänen kiihkeässä ja kekseliäässä soitossaan häivähtävät niin Robert Frippin, Jonny Greenwoodin kuin Thurston Moorenkin otteet, mutta nuorukainen myöntyy myös kaikuisaan areenasoundiin, kun sellaiseen on tarvetta.
A Weekend In The City -levy on rakennettu poikkeuksellisen hienosti. Kuuntelu kuuntelulta sen palat loksahtavat paremmin paikoilleen. Kokonaisuus piiskataan käyntiin Song For Clay -julkilausumalla (”East London is a vampire/it sucks the joy right out of me.”) ja heti sen perään paiskataan ilmeisin hitti ja eniten debyytin materiaalista muistuttava biisi. Kyseisen Hunting For Witchesin jälkeen tie on auki.
Kaksi vuotta sitten Bloc Party nähtiin osana liikettä, joka nappasi musiikkinsa mallin 70-luvun lopun ja 80-luvun alun piikikkäästä jälkipunkista. Nyt se tulee toimeen omillaan. Se on ehkä tärkein saavutus, mihin nuori yhtye voi toisella levyllään pystyä.
Äänikuvaltaan hullunrohkean The Prayer -singlen kanssa albumin parhaan raidan palkinnosta kilpailee isosti kaipaava I Still Remember. Kun sitä seuraavan Sundayn tekstissä mainitaan tyttöystävän krapula (”I love you in the morning/when you’re still hung over.”) ja jalkapallon pelaaminen puistossa, tekee mieli kuvitella, että kaikki on taas hyvin.
