BLOC PARTY: Silent Alarm

BLOC PARTY
Silent Alarm
Wichita

Valkoisia soul-miehiä on kuultu maailman sivu, mutta harvemmin kuulee mustan miehen kuulostavan Morrisseylta (The Dearsin Murray Lightburn) tai Bloc Partyn tapauksessa Robert Smithiltä. Bloc Party kuitenkin ansaitsee saamansa huomion muutenkin kuin vain laulaja-kitaristi Kele Okereken ihonvärin takia. Yhtyeen debyyttialbumi, joka on alkuvuoden odotetuimpia levyjä Britanniassa, on varsin mainio ja sympaattinen.

Silent Alarmista veikataan vähintään samanlaista crossover-sukseeta kuin Franz Ferdinandin debyytistä. Vaikka Bloc Party nousi parrasvaloihin lämmittelemällä juuri Franz Ferdinandia (Okereke lähetti Alex Kapranokselle yhtyeen demon ja Alex kutsui pojat kiertueelle) ja molempien levyhyllyistä löytyy läjäpäin vuosina 1977-1982 julkaistua musiikkia, eivät yhtyeet ole kuitenkaan samasta puusta veistettyjä. Bloc Partyn soundissa on postpunk-vaikutteiden lisäksi paljon elementtejä perinteisestä britti-indiestä ja modernista tanssimusiikista. Ulkoisesti Bloc Partyn jannut ovat kadulta repäistyn näköisiä nörttejä, jotka eivät puntin pituudella turhia stressaa.

Niille, jotka haluavat lisää indiediskojen lattiat täyttäneen Banquetin kaltaisia herkkuja, voi albumi olla hienoinen pettymys. Lähelle hypnoottisen Banquetin tasoa pääsevät vain kyseisen biisin tapaan alkuaikojen The Curea muistuttava Ludo sekä albumin avaava Like Eating Glass. Kokonaisuutena albumi on kuitenkin tasaisen hyvä ja miellyttävä kuuntelulevy. Silti väkisin mieleen hiipii ajatus siitä, että jos Silent Alarm on parasta uutta brittiläistä popmusiikkia, mitä vuosi 2005 tulee tarjoamaan, eivät asiat ole ihan parhaalla tolalla.