THE CLASH: London Calling

Arvio julkaistu Soundissa 11/1999.
Kirjoittanut: Jukka Junttila.
Malttamaton into, jolla käyn tämän pinon kimppuun, vaihtuu lähes raivoon, kun poimin ensimmäisen cd:n käsiini. Ovat julkaisseet jenkkiversion! Pyhäinhäväistys!

Arvio

THE CLASH
London Calling
Columbia

Malttamaton into, jolla käyn tämän pinon kimppuun, vaihtuu lähes raivoon, kun poimin ensimmäisen cd:n käsiini. Ovat julkaisseet jenkkiversion! Pyhäinhäväistys! Alunperinhän tämä USA-painos ilmestyi vasta Give 'em Enough Ropen jälkeen ja Amerikan levy-yhtiö oli tiputtanut pois neljä biisiä, muun muassa upeat Deny ja 48 Hours. Tilalle oli laitettu viisi myöhempää sinkkubiisiä ja biisijärjestyskin oli sotkettu. Ovathan White Man In Hammersmith Palais ja Bobby Fueller Fourilta lainattu I Fought The Law tietty hyviä biisejä, mutta kokonaisuus ei ole enää soundillisesti ehjä ja osa Clashin nuoruuden suorasta raivosta jää välittymättä. Alkuperäinen vinyylilevy on yksi maailmanhistorian parhaita debyyttejä ja olisi puhtaasti ansainnut viisi tähteä, mutta tämä . . . Toki Joe Strummerin laulu on tunnetta täynnä, Mick Jonesin kitara pystyy sytyttämään Lontoon tuleen ja yksittäiset biisit toimivat näinkin: Garageland maistuu hunajalta, Janie Jones rokkaa kybällä ja White Riot rähisee raivokkaasti. Kokonaisuus vain ei ole dynaaminen – sääli.
Give 'em Enough Rope on välityö. Siinä on mukana vielä ensimmäisen levyn uhmakkuus – varsinkin teksteissä – mutta myös viitteitä tulevasta. Clashiahan on varsinkin alkuaikoina syytetty lyriikkapuolella naiivistisesta politikoinnista, mutta tekstit ovat edelleen tosia tämänkin päivän skideille. Asiat sanotaan juuri niin mustavalkoisesti kuin ne noin parikymppisen vakaumuksella voidaan sanoa. Ne ovat kyynisiä keski-ikäisiä Kriitikoita isolla K:lla, joilta ote elämään on jo lipeämässä, joiden on pakko osoittaa ylemmyyttään lyttäämällä palavasydämisiä ihmisiä. Toki Give 'em sisälsi muutaman hienon hitin, Safe European Home ja Tommy Gun kärjessä, mutta myös hiukan sekaviakin hetkiä (Drugstabbing Time), sekä ennen kaikkea ideoita, jotka jalostuivat timanteiksi vasta seuraavalla levyllä.
London Calling on säännöllisesti napsinut kärkisijoja kaikenlaisissa maailman paras levy -äänestyksissä, eikä turhaan. Nelikko Strummer – Jones – Simonon – Headon on hioutunut niin saumattomaksi kokonaisuudeksi, että heitä kehumaan tarvittaisiin Kyllösen ylisanoja . Tuplan (cd:llä yksi levy) yhdeksästätoista biisistä kaikki ovat täyttä tavaraa. Pelin avaava London Calling saa edelleen selkäpiin väreilemään. Jimmy Jazz heittää peliin bebop-vaikutteet, mutta silti se istuu kokonaisuuteen loistavasti. Lost In The Supermarket on henkilökohtainen suosikkini, eikä vähiten Jonesin ansioista. Guns Of Brixtonissa ovat Clashin reggae-vaikutteet parhaimmillaan. Yksinkertaisesti täydellinen levy, jossa on vielä maailman tehokkain kansikin.
Siitä miksi Sandinista alunperin ilmestyi kolmoislevynä on esitetty mitä ihmeellisempiä selityksiä. Yksi villeimmistä on, että Clash olisi luullut pystyvänsä kuittaamaan kolme levyä pitkästä sopimuksestaan CBS:lle, mutta tuskinpa he niin tyhmiä olivat. Itse uskon, että suosio vain yksinkertaisesti nousi hattuun ja kaverit luulivat itseään kaikkivoiviksi. Ehkä Topperin orastava huumeongelma löi sekin leimansa. Ehkä myös liian kova työtahti.
Joka tapauksessa levy on käsittämätön kokoelma erilaisia tyylejä: funkya, Spector-soundeja, dubbia, reggaeta, valssia, jazzia ja ties mitä. Suorimmissa rockbiiseissä bändi onnistuu edelleen hyvin, siitä esimerkkeinä Police On My Back, Somebody Got Murdered ja Up In The Heaven. Levyn materiaalista olisi saanut yhden kelpo levyn, mutta jo tupla olisi sisältänyt tolkuttomasti täytepaljoa ja tämän kahdelle cd:lle mahdutettu kolmoislevy on yksikertaisesti rasittava – melkein mahdoton – kuunnella kokonaan läpi.
Combat Rock palautti yhtyeen taas raiteilleen ja nosti sen lähes stadionsarjaan. Tavallaan levy on siirtymäkauden tuote. Olisi ollut mielenkiintoista kuulla vielä yksi Clash-levy; olisiko siitä tullut se stadionbändin iso levy. Mutta Combat Rockiin alkuperäisen Clashin taru loppui: Topper hävisi kuvioista huumeongelmaisena, Mick Jones potkiin bändistä, mutta keräisi miehistä suurimman suosion Big Audio Dynamiten kanssa. Strummer & Jones palasivat viisimiehisellä uudella Clashilla ekan levyn henkeen ja tekivät mainettaan paremman Cut The Crap -levyn, jota ei valitettavasti ole ollut saatavilla yli kymmeneen vuoteen.
Combat Rock sisältää pari tosi helmeä. Should I Stay Or Should I Go on käsittämättömän simppeli, mutta ehkä juuri siksi niin tarttuva. Rock The Casbah esitelleen jälleen uuden puolen Clashistä, tanssittavuuden. Straight To Hellin kepeä uhmakkuus on hienoa kuunneltavaa. Materiaalin epätasaisuus rasittaa tätäkin levyä hiukkasen.
Black Market Clash ilmestyi alunperin yhdeksän biisin kymppituumaisena mini-lp:nä kooten lähinnä sinkkujen b-puolia ja freebie-biisejä uran alkuvaiheilta – siis materiaalia, jota ei muuten ollut helppo löytää. Levy ilmestyi sittemmin myös normaalina lp:nä, mutta en muista oliko se jo täydennetty. Tämä cd ainakin on laajennettu 21-biisiseksi. Sekavahan tämäkin on, kun mukana on toisaalta upeita punk-sahauksia, kuten The Prisoner, mutta toisaalta levyltä löytyy noloja dance-miksauksiakin, kuten Mustapha Dance (alkuperäiseltä nimeltään Rock The Casbah). Ehdotonta fanimateriaalia, mutta muutenkin kiinnostava levy, joka täydentää Clash-levystöä loistavasti, toisin kuin Singles, joka puolestaan on vasta cd-aikakaudella sinkkujen a-puolista koottu julkaisu. Vaikka sinkkukokoelma onkin, se ei ole mikään Clashin best of (mitä Story Of The Clash tupla-cd oli), eikä muutenkaan kattava leikkaus bändin uraan. Monta hyvää biisiä ja jokunen keskinkertainen kronologisessa järjestyksessä. Aika turha kuriositeetti, eikä missään tapauksessa se levy josta tutustuminen Clashiin kannattaa aloittaa.