THE CLASH
Parhaimmillaan The Clash sai vallankumouksen kuulostamaan romanttiselta. Hetken verran Joe Strummer (kitara ja laulu), Mick Jones (kitara ja laulu) ja Paul Simonon (basso) panivat uskomaan, että idealismilla on tilaa myös rockissa. Sitten The Clashille kävi kuten monille muillekin vastarintaliikkeille. 80-luvun puolivälissä yhtye hajosi sisäisiin riitoihin.
Suurimmillaan The Clash oli keväällä 1982 ilmestyneen Combat Rock -levyn jälkeen. Samana syksynä se hyväksyi tarjouksen lämmittelijän postista The Whon jäähyväiskiertueella Amerikassa. Kiertueen suurimmat keikat heitettiin New Yorkin Shea-stadionilla, jonka jälkimmäisen illan tämä julkaisu dokumentoi.
Juuri ennen Combat Rock -kiertuetta ylistetty Topper Headon potkittiin pois rumpupallilta hänen heroiiniharrastuksensa takia. Tilalleen kutsuttiin yhtyeen debyytillä paukuttanut Terry Chimes. Tuon levyn biiseistä (The Clash, 1977) mukana on vain tukevaksi perusrockiksi paalutettu Career Opportunities. Muualla palavasta punkista on päästy pitkälle – lavalla soittaa julmetun tehokas rockbändi, joka on imenyt vaikutteita vähän joka suunnalta.
Punkin ohella hittipitoinen setti väistää taitavasti tuhdeimmat dub-vaikutteet. Sandinista-triplan (1980) sekoilut kuuluvat lähinnä Strummerin rajusti kaiutetussa laulusoundissa. Terävällä ja keskittyneellä yhtyeellä oli selvästi maailman valloitus mielessään.
