Jos olen opiskellut brittipunkin peruskurssin oikeista lähteistä, London Calling -tuplan (1979) ja Sandinista!-triplan (1980) julkaistessaan The Clash vaati levy-yhtiöltä, että niitä myydään normaalialbumin hinnalla. Kun yhtyeen katalogia taas kerran kaupataan keski-ikäisille faneille, hinnalla ei ole niin väliä. Tärkeintä on nostalgia.
Tässä ylellisessä lootassa lymyävät kaikki The Clashin singlet vihaisesta White Riotista eksyneeseen This Is Englandiin – kukin omissa alkuperäistaidetta toistavissa kansissaan. Mukana ovat myös eri formaattien bonusraidat, mutta silti useimpien cd-singlejen mitta jää niukaksi. Hankala tätä pakettia on laiskan miehen kuunnella, kun jatkuvasti pitää nousta vaihtamaan levyä.
Tokkopa tätä tulisi kuunneltua, vaikka oiva materiaali olisi tiivistetty muutamalle täysmittaiselle levylle. Niin moneen kertaan ja monessa muodossa The Clashin historia on yleisölle kaupattu. On olemassa kolmen cd:n On Broadway -boksi, The Story Of The Clash -tupla ja pelkät a-puolet sisältävä The Singles -kokoelma. Lahjahevosen suuhun ei tunnetusti ole katsomista, mutta kaikki mainitut ovat vähintään välttäviä esityksiä The Clashin vaiheista.
The Clashin intohimoinen musiikki ei ole vanhentuessaan menettänyt voimaansa. Iskevällä punkilla, rehvakkaalla rockabillylla ja rennolla reggaella sanomaansa ryydittänyt ryhmä tuhosi tulevaisuutensa uransa huipulla. Kitaristi-laulaja Mick Jonesin vuonna 1983 saamien potkujen jälkeen yhtye ei saanut aikaan mitään merkittävää.
Vaikka monet pitävät The Clashia singlebändinä, yhtye ei elinaikanaan päässyt kertaakaan Britannian singlelistan kärkikymmenikköön. Kivassa kirjasessa The Edge, Bobby Gillespie, Pete Townshend, kirjailija Irvine Welsh, laitapakki Stuart Pearce ja monet muut kertovat omista The Clash -suosikeistaan. Useimmat tekevät sen innokkaasti ja osuvasti, eivät vain velvollisuuden tunnosta.
