COLDPLAY: X&Y

Onnistuuko Coldplay kolmannella albumillaan siinä, missä vaikkapa Oasiksen Be Here Now aikoinaan ei onnistunut?

Levy-yhtiö EMI antoi helmikuussa osakkeenomistajilleen koomisen tulosvaroituksen osittain sen vuoksi, että Coldplay siirsi X&Y-albumin julkaisun seuraavan kvartaalin puolelle. Tämä kielii siitä, että myös bändin omat paineet ovat olleet valtavia. Toisaalta tuntuu käsittämättömältä, että EMI olisi Coldplayn tai Gorillazin kaltaisten opiskelijakorttien varassa. Sillä ei tämä ole mitään Queenia, Dire Straitsia tai Roxettea, jolla olisi kansankerroksia läpäisevää globaalia potentiaalia. Ei vaikka Amerikassa Coldplay on jo iso nimi, mikä on harvalta britiltä onnistunut. Eivät tästä hikiäijät kuitenkaan tykkää.

Coldplay etenee peiliin katsoen ja omien vahvuuksiensa kautta. Musikaalinen ilmaisu on asteen terävämpää, vaikka välittömimmät iskusävelet puuttuvat, joten musiikkiteollisuuden pelastajaksi X&Y:stä ei ole. Vähät siitä, kyseessä on kuitenkin hieno ja kunnianhimoisesti tehty kokonaisuus.

Kaikesta kuulee, että bändi ja Chris Martin ovat tehneet rutkasti töitä levyn eteen. Pyrkimys on selvästi suurvisiiriluokkaan U2:n jalanjäljissä. On ymmärretty, että oikea massiivisuus tehdään yhdessä soittamalla. Coldplayn yhteissoiton magia on kiistämätön fakta. Se oli mielestäni paremmin aistittavissa bändin ensilevyllä Parachutes (2000) kuin kehutulla A Rush Of Blood To The Headillä (2002).

Sävellyksellisesti Coldplay ei ole mitenkään poikkeuksellinen yhtye, Martinin latteista teksteistä puhumattakaan. Mutta yhtyeen soundi on kauttaaltaan komea, seesteisiä Eno/New Order -säkeitä seuraa kitaristi Jonny Bucklandin dominoivia b-osia. Kitaristi Buckland onkin Coldplayn biiseille aivan yhtä välttämätön kuin Sami Sirviö Kentille. Aloitusbiisi Square One on tästä upein esimerkki, jossa Coldplayn melodiallisuus ja roisimpi sointi yhdistyvät hienolla tavalla.

X&Y:tä vaivaa vähän sama tauti kuin Kentin viimeisintä levyä. Koko ajan kuulostaa julmetun komealta, mutta musa ei tartu sieluun kolmella-kymmenelläkään kuuntelukerralla. Oikeaa koskevuutta ei tehdä väkisellä. Sitä ei pelasteta ryhdikkäällä rytmiryhmällä, nokkelilla musikaalisilla viitteillä tai loistavalla kitaristilla. Se annetaan. X&Y-levyn kappaleista Fix You on tätä armoa kaikkein lähimpänä.

Ei ole aivan reilua kutsua Chris Martinia lahjattomaksi työmuurahaiseksi, mutta neron titteli on aivan yhtä kaukaa haettu.