COLDPLAY: Parachutes

Arvio julkaistu Soundissa 08/2000.
Kirjoittanut: Tero Alanko.
Brittiläisen musiikkilehdistön viimeisin lemmikki on tunteikas ja vilpitön kvartetti, jonka nimi on Coldplay. Myös suuri yleisö on ottanut ylistetyn yhtyeen heti omakseen, sillä Parachutes poikkesi ilmestyessään peräti Iso-Britannian albumilistan ykkösenä.

Arvio

COLDPLAY
Parachutes
Parlophone

Brittiläisen musiikkilehdistön viimeisin lemmikki on tunteikas ja vilpitön kvartetti, jonka nimi on Coldplay. Myös suuri yleisö on ottanut ylistetyn yhtyeen heti omakseen, sillä Parachutes poikkesi ilmestyessään peräti Iso-Britannian albumilistan ykkösenä. Yhtyeen alakuloinen introspektio tuleekin varmasti kaikumaan opiskelija-asuntolojen pitkillä ja yksinäisillä käytävillä ainakin siihen saakka, kun Radiohead julkaisee odotetun albuminsa lokakuun alussa.
Coldplaylla on elämä edessään. Yhtyeen akustinen ja avara soundi sekä alakuloiset sävelmät epäilemättä heijastelevat vähän yli kaksikymppisten tekijöidensä maailmaa moitteettomasti. Parachutesin paikoin vähän jazzahtavat melodiat putoilevat ripaus kerrallaan kuin seuraavaa ajatusta etsien. Coldplay etsii ystäviä yksinkertaisuudella ja aitoudella, ei pop-musiikin raja-aitoja potkivalla kokeellisuudella. Nelikon musiikkia kuvaillessa ovat toistuvasti tulleet esiin muun muassa Pink Floyd ennen mammuttitautia sekä isän ja pojan, Tim ja Jeff Buckleyn herkkä musiikki. Radiohead-vertauksiin innoittaa lähinnä Chris Martinin korkea ja kuulas ääni.
Vaikka Coldplay on monella tavalla pelkäksi oman itsensä parodiaksi muuttuneen Oasiksen täydellinen antiteesi, kuulostaa yhtye paikoitellen pöyristyttävän tavanomaiselta. Parachutes ei ole parasta, mitä brittiläisellä musiikkiteollisuudella on tällä hetkellä tarjottavanaan. Tai ehkä minä vain olen liian vanha ja kyyninen heittäytyäkseni täysin rinnoin Coldplayn tunnekuohuihin.

Lisää luettavaa