Coldplaytä on ollut helppo parjata jo pitkään. Bändi oli 2000-luvun alussa brittipop-intoilijoiden suosikki, mutta vuosien mittaan yhtyeestä tuli liian iso, jotta se olisi voinut selvitä kaikesta niin sanotusti ehjin nahoin.
Coldplaystä muodostui 2000-luvun U2, mammuttimainen kaikkien bändi, josta ihmiset muistavat keikoilla nolosti venkoilevan maailmanparantajasolistin Chris Martinin muttei niitä kolmea muuta multimiljonääriä.
Megasuosio sai vastapainoa vahingonilosta: Coldplaytä on nimitelty maailman tylsimmäksi bändiksi, ja sen musiikin on irvailtu sopivan ihmisille, jotka itkevät runkatessaan.
Toki kvartetti on tehnyt itsekin ansiokasta työtä sössiäkseen imagoaan – ja levyjään. Toinen toistaan heikommat, melkeinpä mainosmusiikilta kuulostaneet albumit ovat vaikuttaneet enemmän Chris Martinin sooloprojekteilta kuin oikean yhtyeen synnyttämiltä teoksilta.
Albumi soljuu levollisesti ja miellyttävän ”coldplaymaisesti”, minkä lisäksi tyylilliset irtiotot tekevät kokonaisuudesta kiintoisan.
Lisäksi levyillä on riittänyt opportunistisen tuntuista flirttailua elektronisen tanssimusiikin ja supertähtien kanssa: kylässä on käynyt nimiä Beyoncésta Rihannaan ja The Chainsmokersista Aviciihin.
Bändin kahdeksannen studioalbumin Everyday Lifen positiivisen vastaanotto äimistytti aluksi. Eihän se voi olla hyvä! Mutta niin vain on, että kyseessä on paras Coldplay-albumi sitten Viva la Vida Or Death And All His Friendsin (2008).
Everyday Lifella pahin stadionpöhö on poissa ja yhä epätrendikkäämmäksi käyvä EDM on viskattu sivuun. Albumi soljuu levollisesti ja miellyttävän ”coldplaymaisesti”, minkä lisäksi tyylilliset irtiotot tekevät kokonaisuudesta kiintoisan. Sounditkin ovat järjestään upeat.
Kahteen osaan jaettu Everyday Life on eräänlainen hektisen digiajan tupla-albumi – sillä on mittaa 16 kappaleen ja 56 minuutin verran, eli kyse ei ole mistään kovin vaikeasti haltuun otettavasta järkäleestä.
Voi olla kornia verrata Coldplaytä The Beatlesiin, mutta levyssä on jotain samaa hallitun sekamelskan tuntua kuin Fab Fourin The White Album -tuplalevyssä. Myös tietynlainen luonnosmaisuus yhdistää molempia teoksia.
Vaikka osa Coldplayn sävellyksistä onkin jäänyt aihion tasolle, tekemisen meininki on niin freesi, että keskeneräisyyden tuntu ei haittaa. Materiaalin vaihtelevuudesta huolimatta yhtye on nyt enemmän oma itsensä kuin aikoihin.
Oli Everyday Life sitten kuinka laskelmoitu kokonaisuus tahansa, niin se ei puske läpi.
Jousisektion soittama klassinen Sunriseintro puhuttelee kauneudellaan. Church tarjoaa hienoa Radiohead-tyyppistä utuilua lähi-itämausteilla gospel-pala Brokenin tuodessa lohtua keskelle piinaavaa nykytodellisuutta.
Komean torvivetoinen Arabesque on levyn svengaavin raita. Gunsissa kokeillaan bluesia, ja Orphans äityy maailmanmusiikkiin verhotuksi suurieleiseksi popiksi.
Martin on ollut usein teksteissään tympeä itsetutkiskelija tai silkkojen tyhjänpäiväisyyksien latelija, mutta nyt hän on ottanut fokuksekseen poliittisväritteisen kommentoinnin. Biiseissä sivutaan globaalia ongelmaa jos toistakin. Maailmankansalais-Martin on myös antanut yhdelle levyn kappaleista arabiankielisen nimen.
Oli Everyday Life sitten kuinka laskelmoitu kokonaisuus tahansa, niin se ei puske läpi. Tylsän pyrkyrimäinen trendien seurailija muuttuu uutuuslevyn myötä ennakkoluulottomaksi ja aidon oloiseksi ryhmäksi, joka on saanut aikaiseksi mainion studioalbumin.
