COLDPLAY: Mylo Xyloto

COLDPLAY
Mylo Xyloto
EMI

Ennen vanhaan pitkän linjan rockbändiltä edellytettiin yleensä ainakin yhtä asiaa: tunnistettavaa ominaissoundia. The Rolling Stonesin ja AC/DC:n tai yhtä lailla The Smithsin ja U2:n fanin kulttuurista pääomaa hiveli se, että suosikkibändin ennenkuulemattoman uutuussinglen tiesi omakseen välittömästi tutun soinnin perusteella.

Viidennellä albumillaan Britannian suurin yhtye on tärvellyt tutuksi tekemänsa, muinoin komeasti kumisseen klangin totaalisti. Syntikat ja sekvenssit soivat hämärästi nimetyn Mylo Xyloton äänikuvan pinnassa, ja myönnytyksiä on tehty rytmiikan virtaviivaistamiseksi. Ainoastaan Chris Martinin katuvainen valitus nivoo levyn osaksi koneistoa.

Myös lauluntekijänä Martinilla ovat ideat vähissä. Hän on toki aina ollut enemmän kiteyttäjä kuin visionääri, mutta tarttuvia koukkuja tai puhuttelevia melodioita on levyltä vaikea löytää. Jonkinlaista teemaa rallit kuulemma rakentavat, mutta sitä ei osaa selittää ymmärrettävästi edes Martin, kuten Soundin viime numeron haastattelusta käy ilmi.

Ympäri maailmaa lukuisissa studioissa nauhoitettua albumia on ollut työstämässä jalkapallojoukkueellinen tuottajia ja insinöörejä, mutta kasetti on levällään kuin jokisen eväät. Ensisingle Every Teardrop Is A Waterfall oli laimea U2-pastissi. Paradisen intro on taasen pöllitty Blurin Sing-kappaleesta, jonka Trainspotting-elokuva lopullisesti popularisoi. Retromuodikkaita ysäri-fläsäreitä aiheuttaa myös Up In Flames Massive Attack -tyylisine biitteineen.
Moneen otteeseen Coldplay yrittää jostakin käsittämättömästä syystä laventaa tyyliään modernin r’n’b:n suuntaan, mutta kokeilut jäävät nolostuttaviksi nylkytyksiksi. Oksennusrefleksin aiheuttaa viimeistään Martinin ja Rihannan duetto Princess Of China. Se joka tohtii kutsua tästedes Coldplayta vaihtoehto- tai indiebändiksi, ansaitsee osakseen perikarjalaisen patukka­kurituksen.