COLDPLAY: A Rush Of Blood To The Head

COLDPLAY
A Rush Of Blood To The Head
Parlophone

Tutustumiseni Coldplayhin tapahtui niin kuin nykyään usein käy. Kaverini oli tykästynyt Parachutes-levyyn, josta poltetun kopion sain hänen suosituksestaan lainaan. Vailla kansien tuomaa lisävalaistusta musiikkielämykseen eivät vaikuttaneet mitkään ulkoiset seikat, vaan yhtyeen melankolinen musiikki otti minusta selkävoiton parhaalla mahdollisella tavalla, omilla avuillaan.

Ja nyt bändi onnistuu siinä toisen kerran. Coldplayn soittajien on pakko olla vanhoja sieluja, sillä muuten toista näin vaikuttavaa melankolia-annosta nuorilta kavereilta on vaikea ymmärtää. Vasta toisen albuminsa julkaissut yhtye niputetaan kotimaassaan britpop-kategoriaan, mutta Coldplayn musiikki tuntuu olevan peräisin täysin toisesta maailmasta kuin monien sen kollegojen rock ja pop. A Rush Of The Blood To The Head ei juurikaan rokkaa, vaan se hurmaa kuulijansa muilla keinoilla. Hallitsevan melankolian lisäksi musiikista huokuu myös vangitsevaa ja vastaanpanematonta voimaa. Tästä kaihosta on kotimainen kaljatuoppiin vetistely kaukana, enkä menisi levyä aivan ensimmäisenä "nuorisomusiikiksikaan" kutsumaan, tai sitten täällä tosiaan vaarina syntyvät sylilapset.

Hieman junnaava aloitus Politik ei ole vielä täysosuma, mutta ensisinglenä julkaistu In My Place on sellainen ja erinomainen näyte Coldplayn voimasta ja avuista. Vaikka biisissä on kelpo melodia, sen peruskoukkuna on kuitenkin äärimmäisen kaunis ja haikea kitarakuvio, joka toistuu toistumistaan mutta ei siitä huolimatta onnistu kyllästyttämään. Vastaavaa mantramaista tehotoistoa löytyy muualtakin, eivätkä hyvät melodiat suinkaan lopu sinkkubiisiin. Bändiltä löytyy sekä tyylitajua että malttia, mistä hyvänä esimerkkinä toimii vokalisti Chris Martinin falsettilaulanta, jota hän hyödyntää oikeissa paikoissa ja juuri sopivassa suhteessa, josta vaikkapa Clocks kertoo omaa kieltään. Keskitempoinen Green Eyes on koko paketin tavanomaisin pop-aulu ja se jää kovassa seurassa välipalaksi.

Daylightissa hyödynnetään intialaiselta kuulostavia jousia niin onnistuneesti, että jälki miellyttäisi George Harrison -vainaatakin. Myös valaistumista korostava teksti istuu musiikkiin kuin kalju Buddha-patsaalle ja Martinin falsetti saa kylmät väreet kuulijan iholle. Toiston määrässä liikutaan jo vaarallisilla vesillä, mutta 54-minuuttinen albumi välttää rimaa hipoen sortumasta monia nykylevyjä vaivaavaan elefanttitautiin, joka tekee niiden nauttimisesta kokonaisuuksina enemmänkin tuskaisen kuin avartavan kokemuksen.

Jos etsit railakasta levyä pimenevien iltojen biletykseen, sellaisiakin varmasti löytyy. Mutta jos kaipaat kiekkoa syksyisten kynttiläiltojen meditointiin, A Rush Of The Blood To The Head on nimensä veroinen: se lämmittää mieltä kuin mummun villasukat kylmiä jalkoja.