COLDPLAY: Viva la vida Or Death And All His Friends

COLDPLAY
Viva la vida Or Death And All His Friends
Capitol

Chris Martinin teksteistä tulee kiusallisen usein mieleen Forrest Gump -elokuvasta tuttu aforismi: “Elämä on kuin suklaarasia. Koskaan ei tiedä mitä saa.” Koska odotetun Viva la vida -levyn sanoitukset tulvivat onnittelukorttifilosofiaa, tuntuu vain sopivalta, että sen kansikin on kuin lukiolaisbändin demosta.

Coldplayn neljännestä levystä liikkui matkan varrella monenlaisia huhuja. Albumin tuottajaksi houkuteltiin Timbalandia. Sitä luonnehdittiin lyhyeksi ja iskeväksi poplevyksi. Musiikissa piti kuulua selviä espanjalaisvaikutteita. Vaikka yhtyeen sointi onkin muuttunut, mikään mainituista ei lopulta pidä paikkaansa.

Viva la vida -levy on mainio esimerkki siitä, että uudistuminen ei aina ole välttämätöntä eikä edes toivottavaa. Keskeisen yleisönsä silmissä Coldplaylla ei ollut sellaiseen mitään tarvetta. Päinvastoin, luultavasti useimmat X&Y-albumin (2005) ostaneista olisivat ottaneet mieluusti vastaan saman levyn eri nimellä.

Uudistuminen tarvitsee pontimekseen hyvän ja kantavan idean. Sellaista ei Viva la vida -levyltä löydy. Muutos on varovaista ja lisäksi se on tapahtunut väärästä päästä. Tarttuvista kertosäkeistä ja hyräiltävistä melodiateemoista olisi kannattanut pitää kiinni kynsin hampain. Maailmanlaajuisia radiohittejä tältä levyltä ei siis ole lohkottavissa.

Albumilla liikutaan enimmäkseen keskitempossa. Se saa aikaan vaikutelman, että levyllä ei tapahdu paljon. Eikä sillä tapahdukaan – moniin kappaleisiin liimatut alukkeet ja lopukkeet ovat vain kaunista lumetta.

Viva la vida -albumin äänikuvasta vastaa 60-vuotias Brian Eno, joka ei ole tuottanut montakaan jännittävää levyä sitten Coldplayn jäsenten syntymän. Roxy Musicin ensimmäisistä albumeista, miehen omista 70-luvun poplevyistä ja Bowien “Berliini-trilogiasta” on pitkä aika. U2:n upea The Unforgettable Firekin ilmestyi jo vuonna 1984.

Brian Enon välitöntä vaikutusta levyllä edustavat kappalerakenteet, jotka ovat aiempaa enemmän oblique, sekä paksut syntesoijamatot. Onnistuneita tuotannollisia oivalluksia ovat esimerkiksi Cemeteries Of Londonin ylevä futiskuoro ja Lost!-kappaleen juhlavat kirkkourut. Myös Jonny Bucklandin kitarasoundeissa on käytössä selvästi laveampi skaala kuin Coldplayn aiemmilla levyillä.

En olisi uskonut, että maailman suurimmaksi bändiksi haluava Coldplay päästäisi käsistään näin keskinkertaisen kokonaisuuden. Viva la vida tuskin vetoaa ns. massayleisöön, mutta eivät siitä OK Computerin puhki kuunnelleet ostajatkaan innoissaan ole.

Seuraavan levyn myötä Coldplay vasta onkin kovassa paikassa. Silloin nähdään, pystyykö yhtye itse ratkaisemaan ongelmansa vai tarvitseeko se siihen ulkopuolisen puoskarin.