DEF LEPPARD: Hysteria (Deluxe edition)

DEF LEPPARD
Hysteria (Deluxe edition)
Mercury

”Siitä päivästä lähtien, kun aloitimme vuonna 1977, me halusimme olla maailman isoin bändi. Ja kun se levy ilmestyi, ja kiertue potkaistiin käyntiin, hetkisen aikaa me olimme”, sanoo laulaja Joe Elliott.

Olin päättänyt, etten pidä häpeilemättömän hempeästä levystä, koska olin hurahtanut Kreatorin Terrible Certaintyyn ja Testamentin The Legacyyn. Leppardin High ’n’ Dry ja Pyromania olivat pyörineen soittimessa kuitenkin niin taajaan, että Hysteriaakin piti testailla. Mutta eihän Hysteriaa testata. Sen puunattu ja koristeltu hard rock hotkaisee mukaansa ja soi päässä, vaikka levy olisi aikaa sitten tauonnut.

Hysterialla oli tuttuja Leppard-kiinnekohtia, mutta kaikki tuntui silti olevan toisin. Soundillisesti se poikkesi paitsi yhtyeen aiemmasta, oikeastaan kaikesta muustakin tuon ajan tuotannosta. Koko palapeli oli niin mietitty ja hiottu, että se oli mullistavaa kuultavaa vuonna 1987.

Tuottaja Robert John ”Mutt” Langen merkitys 17 miljoonaa myyneelle ja seitsemän singleä poikineelle Hysterialle on valtava. Häneltä on lähtöisin lauluraitojen runsaus ja pikkutarkka keskittyminen päällekkäisistä äännähdyksistä muodostuvaan taustalauluharmoniaan. Pyromanian maanläheisestä soundista hypättiin rummuissakin sähköisempään vaikutelmaan. Langella oli jo näkemys Leppardista, hän tuotti niin Pyromanian kuin High ’n’ Drynkin, mutta vaikka biisikrediitteihin merkitty onkin, hän ei tehnyt tätä yksin. Leppardilla oli käsissään hittikimara, joka piti ulkopuolisen avun turvin saattaa päätähuimaavaan muotoon.

Se, että levy yleensä tuli tehdyksi vanhalla kokoonpanolla oli ihme. Rumpali Rick Allen menetti vasemman kätensä kolarissa ja joutui opettelemaan soittamisen uudelleen. Hermoja kärähteli ja levyn budjetti ylittyi useasti. Kitaristi Phil Collenin mukaan Hysteriaa piti myydä viisi miljoonaa, että päästiin kuluissa tasoihin. Tuohon aikaan neljän vuoden odotus levyjen välissä oli tavatonta.

Imelä Hysteria, joka yhdessä Whitesnaken 1987-albumin kanssa huipensi ja tappoi 80-luvun pörrötukkahevin, on antiteesi kaikelle sille, mitä usein pidetään hyvän rock-levyn merkkinä: Hysterialla ei tartuta hetkeen, ei rokata vapaasti eikä välitetä livefiilistä. Kuitenkin se on levy, jota ei ole voinut tähän päivään mennessä kopioida eikä edes kunnolla matkia.

On aivan sama vihaako sitä vai rakastaa, Hysteria on silti merkkipaalu. Toista tällaista ei tule koskaan.