DEPECHE MODE: Playing The Angel

Arvio julkaistu Soundissa 10/2005.
Kirjoittanut: Petri Teittinen.
Depeche Moden yhdestoista studioalbumi Playing The Angel esittelee soundiltaan uudistuneen ja yhä elinvoimaisen yhtyeen. Depeche Moden edellinen pitkäsoitto, vuonna 2001 julkaistu Exciter, oli monien mielestä pettymys. Perinteidensä velvoittamana Depeche Mode tavoitteli aiemmasta tuotannostaan eroavaa äänimaailmaa. Levyn tuottajaksi puoliväkisin värvätty teknopioneeri Mark Bell teki työtä käskettyä, mutta lopputulos jäi kovin ohueksi ja kylmäksi.

Arvio

DEPECHE MODE
Playing The Angel
Mute

Depeche Moden yhdestoista studioalbumi Playing The Angel esittelee soundiltaan uudistuneen ja yhä elinvoimaisen yhtyeen.

Depeche Moden edellinen pitkäsoitto, vuonna 2001 julkaistu Exciter, oli monien mielestä pettymys. Perinteidensä velvoittamana Depeche Mode tavoitteli aiemmasta tuotannostaan eroavaa äänimaailmaa. Levyn tuottajaksi puoliväkisin värvätty teknopioneeri Mark Bell teki työtä käskettyä, mutta lopputulos jäi kovin ohueksi ja kylmäksi.

Uuden levyn tuottajaksi pestattiin Ben Hillier, jonka valinta aiheutti kummastelua fanien keskuudessa – Hillier kun tunnetaan paremmin kitaravetoisen brittipopin ja indierockin tuottajana. Miehen ansiolistalla ovat muun muassa Blurin Think Tank ja Elbow’n Cast of Thousands. Pessimistisimmät fanit pelkäsivät Depeche Moden unohtaneen elektronisen menneisyytensä. Sydämentykytyksiä faneille aiheutti myös laulaja David Gahan, joka ilmoitti olevansa haluton osallistumaan uuden levyn äänityksiin, jos hänen kappaleitaan ei kelpuuteta mukaan.

Näistä lähtökohdista on syntynyt yksi Depeche Moden 25-vuotisen taipaleen parhaista albumeista. Sielun ahdingosta innoituksensa ammentava Martin Gore on löytänyt muusansa puolitoista vuotta kestäneestä avioeroprosessista. Tyylilleen uskollisesti hän käsittelee sanoituksissaan tuskaa ja kärsimystä, rakkautta, seksiä, syntiä ja intohimoja. Päällisin puolin surumieliset kappaleet kätkevät silti aina sisäänsä ripauksen toivoa paremmasta huomisesta.

Ben Hillier on onnistunut yhtyeen soundin uudistamisessa erinomaisesti. Lämpimien analogisyntikoiden, rutisevien lyömäsoitinten ja prosessoidun kitaran kombinaatio soi orgaanisesti ja komean täyteläisesti. Levyllä on myös runsaasti yltiöelektronisia ääniä, jotka antavat sille hieman kokeellisen vivahteen.

Ensimmäinen singlelohkaisu Precious on sävyltään haikea ja anteeksipyytelevä viesti Goren entiselle aviopuolisolle ja parin yhteisille lapsille. Turhankin selvästi listahitiksi suunniteltu kappale on tuotannoltaan varsin erilainen kuin albumin muut raidat, mikä voi tulla ikävänä yllätyksenä siihen ihastuneille pitkäsoiton heräteostajille.

Levyn ehdottomia helmiä ovat seuraava sinkkujulkaisu A Pain That I’m Used To, Goren riipaisevan kauniisti esittämä balladi Damaged People sekä Gahanin säveltämä ja sanoittama Nothing’s Impossible, joka kertoo paljon elämän kolhiman laulajan optimistisesta asenteesta. Maininnan ansaitsee myös raju John The Revelator, joka kritisoi jenkkipresidentti George W. Bushia varsin kärkevin sanoin.

Lisää luettavaa