Maailman suurin elektroninen rockyhtye® nimesi kolmannentoista studioalbuminsa oivaltavasti ja kuvaavasti. Valitettavasti kekseliäisyys ei ylettynyt musiikkiin saakka.
Delta Machine on tappavan tylsä levy. Sen, kuten parin edeltäjänsäkin, perusteella on helppo vakuutella itselle, että Depeche Moden kone pysähtyi jo parikymmentä vuotta sitten. Sekä taiteellisesti että taloudellisesti kaikki oli saavutettu. Seurasi kaikinpuolisen rappion aika.
Depeche Moden uuden levyn funktio on tismalleen sama kuin vaikka Rolling Stonesin. Sen myötä yhtye pääsee taas yhdelle massiiviselle maailmankiertueelle soittamaan vanhoja hittejään ja miellyttämään vanhoja fanejaan. Harvassa ovat ihmiset, jotka haluavat Depeche Moden tulevalla kiertueella kuulla Delta Machinelta paria biisiä enempää. Itse asiassa nätissä Heaven-singlessä on ihan tarpeeksi.
Toki viisikymppisten setien synteettinen blues kuulostaa juuri siltä kuin sen pitääkin. Levyn soundi on korkeinta state of the art -tasoa ja Dave Gahan laulaa totutun dekadentisti sielusta, synnistä ja muista tutuista kliseistä. Ongelma on kuoren sisällä. Kun musiikki ei koskaan tunnu siltä, että se olisi merkityksellistä tekijöille, niin miten se voisi koskettaa muita kuin uskossaan sokeita kuulijoita?
1980-luvun alussa halpa teknologia vapautti musiikintekijät ja avasi uusia väyliä heidän luovuudelleen. Delta Machinen kansiin on listattu miksaajia, ohjelmoijia ja muita apureita pienen armeijan verran. Vallankumous on syönyt lapsensa.
