Depeche Mode on ollut 30 vuotta kasassa ja nykyään bändi julkaisee säännöllisesti neljän vuoden välein uuden levyn. Alan Wilderin lähdöstäkin on kulunut jo 14 vuotta. Yllätyksiä siis tuskin kukaan odottaa, mutta tämän levyn lähtökohta on kuitenkin ollut bändille täysin uusi: bändin sisäisen kemia on ensimmäistä kertaa tasapainossa koko uran aikana. Dave Gahan pysyy kuivilla ja Martin Gore on raitistunut, mutta myös eronnut. Depeche Mode olikin hirmuisessa iskussa vuoden 2006 Playing the Angel -kiertueella, joten odotukset olivat korkeammalla kuin vuosikausiin.
Uuden levyn kolme ensimmäistä biisiä ovat kuitenkin silkkaa metritavaraa, mukaan lukien junnaava singlebiisi Wrong. Seuraavalla neljänneksellä levy onneksi lähenee suureellista nimeään. Analogisyntikat kuulostavat 70-luvun Jarrelta tai Kraftwerkiltä, melodioissa ja sovituksissa henkii jopa 60-luku. Peace on tästä selkein esimerkki ja samalla levyn upein teos.
Pääosin Martin Goren biisit ovat entisellään. Parhaimmillaan sävellykset ovat täydellisiä kultaharkkoja, mutta heikoimmillaan köykäisiä rallatuksia, joissa rytmikone rupsuttelee taustalla ja Dave Gahan mylvii päällä kuin viimeistä päivää, imien jokaisesta nuotista ja sanasta viimeisetkin mehut pihalle. In Sympathy onnistuu jotenkin yhdistämään nämä molemmat puolet.
Olisiko levy parempi ilman kolmea Gahanin säveltämää biisiä? Ehdottomasti. Depeche Moden universumissa soundit ovat kohdallaan ja meno letkeää, mutta biisimateriaali saisi olla parempaa.
