THE DIVINE COMEDY: Regeneration

Regenerationia kuunnellessa ensimmäinen asia, mihin kiinnittää huomionsa on sanoitukset. Vuonna 1993 ilmestyneestä debyyttialbumista lähtien The Divine Comedyn Neil Hannonin tarinat ovat olleet joskus rasittavankin ironisia juuri sillä ärsyttävän peribrittiläisellä tavalla. Omaan nokkeluuteensa sanoitustyyli kompastui lopullisesti Regenerationia edeltäneellä Fin De Siecle -albumilla, jonka kappaleet National Express (linja-autoilusta) ja Sweden (ruotsalaistumishalusta) olivat jo sellaista mukahauskailua, että Hannonin kirpeän observatiivisen kynän pelkäsi jo kokonaan tylsistyneen. Sama ongelma oli tosin tullut esiin jo The Divine Comedyn aiemmillakin levyillä: oikeasti fiksujen huomoiden sekaan oli eksynyt aina sellaisia ohilyöntejä ja kielikuvia, jotka saivat kuulijan pyörimään vaivautuneena sohvanpohjukassaan.
Pääosin akustisen kitaran avulla sävelletty Regeneration on kuitenkin valovuosien päässä vanhoista tuotoksista. Kokonaisuus pysyy tällä kertaa hyvin kasassa, kun aihepiiri pyörii entistä enemmän sen yhden tärkeimmän asian ympärillä: rakkauden. Nokkeluuttakin Neil Hannon vielä osoittaa, siitä osoituksena Note To Selfin viittaukset Darren Aronofskyn nerokkaaseen Pii-elokuvaan, mutta älykkyys ja sen osoittaminen on kuitenkin jätetty nyt taka-alalle ja levy keskittyy ennen kaikkea tunteisiin ja niiden esittämiseen. Ja kuorruttaa sen aikuisen miehen alakuloisella toivolla tavalla, joka ei jätä toivomisen varaa.
Kappaleet ovat myös kokeneet muodonmuutoksen. Vaikka jousia ei olekaan hylätty, on Radioheadin Kid A:nkin tuottamisessa mukana ollut Nigel Godrich pitänyt pasmat hienosti käsissään studion puolella, eivätkä sovitukset missään vaiheessa karkaa käsistä pompööseiksi jousivalleiksi, kuten ennen. Godrichin merkitystä on Neil Hannon itsekin ylistänyt suunnattomaksi ja tuottaja onkin loihtinut taustalle sellaisen pehmeän äänimaailman, että Radioheadinsa kuunnelleet varmasti tunnistavat miehen kädenjäljen.
Siinä missä vanhat The Divine Comedy -levyt yrittivät musiikillisestikin olla nokkelia, uutukaisella pidetään hommaa kasassa tahdikkaammin. Esimerkiksi Mastermindilla The Divine Comedy jättää kirkkaasti taaksensa vaikkapa Coldplayn herkimmät palat: "Every girl weeps like a willow/ every boy cries into his pillow"-rivit esitetään sellaisella paatoksella, että raavaankin miehen on pakko kaivella nessut esiin takataskusta. On turha kuitenkaan nostaa Regenerationilta mitään kappaletta suurennuslasin alle.
Helpompaa on ostaa koko levy ja kuunnella, kuinka The Divine Comedy ja Nigel Godrichin ovat saaneet aikaan 60- ja 70-lukua henkiviä kappaleita, jotka kuulostavat vain ja ainoastaan itseltään: pumpulilta kuuloelimissä ja hunajalta korvakäytävissä. On ilo huomata, että avioliitto ei ole tylsistyttänyt Hannonin sanoituskykyä samaan tapaan kuin se teki Richard Aschroftille.