FRANZ FERDINAND: Franz Ferdinand

Arvio julkaistu Soundissa 02/2004.
Kirjoittanut: Jarmo Vähähaka.
POP! ART! NEW WAVE! Oksat pois ranskanpullasta, vuoden kovin tulokas on täällä!

Arvio

FRANZ FERDINAND
Franz Ferdinand
Domino

POP! ART! NEW WAVE! Oksat pois ranskanpullasta, vuoden kovin tulokas on täällä! Näinhän se menee, brittilehdistön tämän hetken suosikkiyhtye julkaisee ensilevynsä ja painomustetta kuluu. Eikä siinä mitään, Glasgow'n nelikko on ehtinyt julkaista kaksi valtavan upeaa singleä ja ennakko-odotukset hipovat taivaita.

Kipakka ensisingle Darts Of Pleasure kierrätti tutun kuuloista bassokuviota mukavasti kiinni sihahtavan hi-hatin antaessa vauhtia ja Take Me Out nosti panoksia vielä korkeammiksi samoilla eväillä. Kappale on vallan riemastuttavan tanssittava. Jos tämä ei laita pyllyäsi pyörimään ja jalkaa vipattamaan, niin olet menetetty tapaus! Pidättelevän alun jälkeen alkaa tempo jopa ensin hidastua, kunnes minuutin jälkeen alkaa varsinainen poljento. Voi vain kuvitella miten keikkasalit tärisevät perustuksiaan myöten koko yleisön hyppiessä tämän tahtiin ylös ja alas. Mutta, mutta.

Miehen, jonka kuolema antoi lähtölaukauksen ensimmäiselle maailmansodalle, mukaan nimetty Franz Ferdinand ei aiheuta yhtä isoja mullistuksia eponyymillä esikoisellaan. Palikat ovat ihan mukavasti kasassa, mutta se lopullinen pieni ekstra jää puuttumaan. Talking Heads -henkinen tanssittava taidepop kaikessa kulmikkuudessaan viehättää kuitenkin melkoisesti. Sanoituksissakin löytyy ensimmäisestä raidasta lähtien: "It's always better on holiday/so much better on holiday/that's why we only work when we need the money!" Tell Her Tonight taasen köpöttelee letkeästi eteenpäin kunnes melkein hukkuu ekstaasissa kaikuisaan kertosäkeeseensä ja Michaelin kiihkeä homoerotiikka tuoksuu hieltä.

Välistä mieleen kuitenkin hiipi ajatus, että tämähän kuulostaa Elasticalta yrittämässä kuulostaa alkuaikojen Adam And The Antsilta, mutta vain paljon hengettömämmältä ja jopa, herra paratkoon, tylsältä. Paljon esillä olleet vertaukset The Falliin ja Orange Juiceen menevät täpärästi ohi. Mark E. Smithin ehdottomuutta ei saavuteta ja vaikka Orange Juicen tavoin valkoiset skotit tässäkin haluavat svengata, Edwyn Collinsin humaani lämpö loistaa poissaolollaan.

On tämä silti enemmän shake kuin fake. 

Lisää luettavaa