FRANZ FERDINAND: Tonight: Franz Ferdinand

Arvio julkaistu Soundissa 1/2009.
Kirjoittanut: MIKKO MERILÄINEN.

Ajoitus on tärkeää. Franz Ferdinandin debyytin (Franz Ferdinand, 2004) suosio johtui vähintään yhtä paljon ajoituksesta kuin biisimateriaalista. Albumilta toki löytyi muutama tarttuva renkutus, mutta kokonaisuutena se toimi lähinnä kehyksenä Take Me Out -täysosumalle.

Arvio

FRANZ FERDINAND
Tonight: Franz Ferdinand
Domino

Ajoitus on tärkeää. Franz Ferdinandin debyytin (Franz Ferdinand, 2004) suosio johtui vähintään yhtä paljon ajoituksesta kuin biisimateriaalista. Albumilta toki löytyi muutama tarttuva renkutus, mutta kokonaisuutena se toimi lähinnä kehyksenä Take Me Out -täysosumalle.

Tärkeintä oli kuitenkin se, että Franz Ferdinand toimi piristysruiskeena nuupahtaneelle brittipopille. Yhtyeen ekstrovertti, nokkelan hauska ja ennen kaikkea perhanan tanssittava rockaus innosti niin uusia tanssihittejä janonneita indiepoppareita, kriitikoita, soittolistapäälliköitä kuin ostavaa massaakin. Tulevien vuosien aikana Franz Ferdinand osoittautui vaikutusvaltaiseksi, kun samasta uuden aallon kulmikkaan kitararockin kaivosta ammentavia yhtyeitä alkoi tupsahdella riesaksi asti.

Nyt vuorossa on Franz Ferdinandin kolmas albumi ja ajoitus osoittautuu edelleen tärkeäksi. Tosin tällä kertaa se on valitettavasti pielessä. Siinä missä aikalaisistaan etenkin Bloc Party on onnistunut muokkaamaan soundiaan, kehittymään ja osoittamaan kiitettävää kunnianhimoa, on Franz Ferdinand jäänyt tamppaamaan lähes lähtökuoppiinsa.
Toki tästä nähtiin selkeitä merkkejä jo hätäisen kakkoslevyn You Could Have It So Much Better (2005) ensisinglellä Do You Want To, joka tuntui vain laimealta versiolta Take Me Outista. Lukuisia versioita samasta aiheesta kuullaan tälläkin kertaa. Parhaasta päästä ovat ensisingle Ulysses, levyn vetävimmällä kertosäe­hokemalla varustettu No You Girls ja synariffinsä puolesta hauskasti Deep Purplea muistuttava Bite Hard. Valitettavan monen muun raidan kohdalla lopputulos on joko hahmoton (Twilight Omens), tylsä (What She Came For) tai täysin epäonnistunut (Can’t Stop Feeling).

Levyn yllätyksettömyys tuntuu senkin takia pettymykseltä, että yhtyeen basisti Bob Hardy julisti jo ennen kakkoslevyä, että ”there’s more to life than disco beat guitar music”, ja tätä albumia puolestaan enteilivät huhut kaiken maailman afrovaikutteista. Levyltä saa kuitenkin erikoisia ratkaisuja etsiä. Toisteisuutta on yksinkertaisesti liikaa: niin yhtyeen uran, albumin kuin yksittäisten biisienkin mitassa. Sitä on niin rytmiikassa, sävellyksissä, soundeissa kuin sanoituksissakin. Tekstien ainoa tarkoitus tuntuu olevan helposti mieleen jäävien onelinereiden hokeminen.

Tonightilla mielikuvaa uudistumisesta pyritään luomaan runsailla syntikkariffeillä, joilla ei kuitenkaan pureuduta soundiestetiikkaa syvemmälle. Samankaltaisia palikkariffejä ne edelleen ovat, vaikka syntikalla kitaran sijaan soitetaankin. Nyt vain mieleen nousee ripaus Roxy Musicia sen iänikuisen Gang Of Fourin lisäksi. Yksi selkeä poikkeus levyltä sentään löytyy: kahdeksanminuuttinen Lucid Dreams muuntuu loppupuolella huuruiseksi elektrojumitukseksi, mikä tuntuu muun levyn puitteissa suorastaan rohkealta ja nousee sen takia avainhetkeksi. 

Levyä värittää myös muutama rauhallisempi kappale. Päätösbiisi Katherine Kiss Me on nätisti keinuva akustinen balladi, joka olisi toiminut paremmin levyn keskivaiheilla. Kevyen 60-lukulaisesti poppaavat, aavistuksen psykedeliasta vihjaavat Send Him Away ja Dream Again jäävät toteutukseltaan puolitiehen ja tuntuvat albumin piristämiseksi tehdyiltä mittatilaustöiltä.

Ei tässä kuitenkaan täysin metsään olla menty. Tonightilla skottipoppoo osoittaa osaavansa tanssittavan kitararockin teon vaikka silmät kiinni ja sillä on muutama hyvin onnistunut raita. Alex Kapranos laulaa rauhallisemmilla biiseillä yllättävän sävykkäästi, ja yhtye soittaa paitsi tiukasti, myös miellyttävän vapautuneesti. Levy on maltettu sovittaa riisutusti ja tuotanto on jätetty mukavan karheaksi.

Jos yritetään unohtaa ajoitus, päästä sen yli, että viime vuodet on kyllästetty juuri tältä kuulostavilla yhtyeillä, ja koetetaan keskittyä musiikkiin, on perusteltua sanoa Tonight-albumia Franz Ferdinandin vahvimmaksi. Valitettavasti se ei ole hirmuisen paljon.

Lisää luettavaa