FRANZ FERDINAND: You Could Have It So Much Better

Arvio julkaistu Soundissa 10/2005.
Kirjoittanut: Topias Kauhala.
Franz Ferdinand iski debyytialbumillaan jokaisella tanssilattialla ja jokaiseen kitaroiden tahdissa tanssivaan sieluun. Jopa kyllästymiseen asti. Loppujen lopuksi bändissä ei vähän ajan päästä kyllästyttänyt ainoastaan muutaman kappaleen nerokas tarttuvuus, vaan pidemmän päälle yhtyeen soundikin oli kaikessa energisyydessään rasittava.

Arvio

FRANZ FERDINAND
You Could Have It So Much Better
Domino

Franz Ferdinand iski debyytialbumillaan jokaisella tanssilattialla ja jokaiseen kitaroiden tahdissa tanssivaan sieluun. Jopa kyllästymiseen asti. Loppujen lopuksi bändissä ei vähän ajan päästä kyllästyttänyt ainoastaan muutaman kappaleen nerokas tarttuvuus, vaan pidemmän päälle yhtyeen soundikin oli kaikessa energisyydessään rasittava.

Kakkosalbumilta You Could Have It So Much Better odotti joko astumista erilaisten ideoiden lähteelle tai niin loistavaa poplevyä, että siihen ei yksinkertaisesti voisi kyllästyä. Lopputulos on jossain näiden kahden usvaisessa välimaastossa.

Ensikosketuksen bändin uuteen materiaaliin sai livekeikkojen lisäksi Do You Want To -singlellä, joka on iskevyydeltään ja kitarariffiltään Take Me Outin pikkuveli. Ja nimenomaan pikkuveli. Jos vertailukohtana käytti bändin ensimmäisen levyn ensimmäistä singleä Darts Of Pleasure, niin yhtyeen oletti muuttuneen valitettavan mielenkiinnottomaksi ja arvattavaksi.

You Could Have It So Much Better saa kuitenkin loistokkaan lähdön The Fallenista, joka käyttää Franz Ferdinandin omimaa rytmikästä kitarasoundia hyväksi lähes täydellisyyteen asti. Myös This Boy kumartaa debyyttialbumin loistavimpiin hetkiin kertosäkeen tarttuvuudellaan.

Yhtyeen ensimmäistä levyä vaivasi krooninen epätasaisuus. Upeiden lohkaisujen välissä oli debyyttialbumeille tyypillisiä täyteraitoja. Samaa ongelmaa ei Alex Kapranosin glasgowlaiskopla ole vieläkään saanut karistettua täysin pois. Keskivaiheen Evil And A Heathen ja You’re The Reason I’m Leaving laahaavat pahasti ja olisikin ollut parempi, jos albumi olisi 13 kappaleen sijaan julkaistu muutama raita lyhyempänä.

Se, mikä lopullisesti pelastaa albumin, on Franzien löytämä ihastus rauhallisiin beatlesmäisiin balladeihin. Walk Away on askel koskettavampaan suuntaan. Omalla tavallaan kappale tuo mieleen myös The Libertinesin akustisemmat hetket. Fade Together on kaunis pianovetoinen raita, joka kumartaa Fab Fouriin päin. Samoin tekee Eleanor Put Your Boots On.

Kappaleet kuvaavat samalla Franz Ferdinandin muuttumisprosessia. Kokonaisuutena albumi kertoo bändistä, joka on saattanut omimaansa soundia kypsemmäksi ja hiotummaksi, unohtamatta uusien ideoiden sisäänvientiä. Franz Ferdinand on toisella albumillaan sekä valmis iskemään sille auenneille valtavirtamarkkinoille että tarpeeksi alkuperäinen tyydyttämään yhtyeen puristisimmatkin fanit. Siis mikä vaikea kakkoslevy?

Lisää luettavaa