GRATEFUL DEAD: Winterland 1973: The Complete Recordings

Arvio julkaistu Soundissa 6/2009.
Kirjoittanut: Timo Kanerva.

Marraskuussa 1973 Grateful Dead vetäisi peräkkäisinä päivinä kolme pitkää keikkaa San Franciscon Winterland Ballroomissa. Kyseinen areena oli 1970-luvulla kenties maailman merkittävin konserttihalli.

Arvio

GRATEFUL DEAD
Winterland 1973: The Complete Recordings
Rhino

Marraskuussa 1973 Grateful Dead vetäisi peräkkäisinä päivinä kolme pitkää keikkaa San Franciscon Winterland Ballroomissa. Kyseinen areena oli 1970-luvulla kenties maailman merkittävin konserttihalli. Sinne mahtui reilut 5000 ihmistä, ja legendaarisen Bill Grahamin järjestämiä keikkoja tähdittivät kaikki aikansa supertähdet: Jimi Hend­rix, Cream, Led Zeppelin, The Band, Bruce Springsteen, Kiss, Janis Joplin, Queen, Deep Purple ja niin edelleen. Mutta yksikään yhtye ei esiintynyt siellä yhtä usein kuin Grateful Dead. Se oli Friscon hippien ehdoton ykkösbändi!

Tämä historiallisen muhkea, yhdeksän cd:tä käsittävä paketti toden totta osoittaa, kuinka huiman pitkille ja oudoille tripeille Grateful Dead pystyi kuulijansa johdattamaan. Nämä keikat ovat pitkään olleet legendaarisessa maineessa, ja nyt täydellisenä kattauksena voi hyvin ymmärtää miksi. Yhtye oli tuolloin elämänsä keikkakunnossa. Hyllystäni taitaa löytyä kaikki Deadin viralliset konserttitaltioinnit, ja kokonaisuutena tämä boksi on niistä ehdottomasti paras.
Vuonna 1973 Deadin eturivin muodostivat Jerry Garcia, Phil Lesh ja Bob Weir. Alkuvuodesta menehtyneen ”Pigpen” McKernanin paikan kosketinsoittimien takana oli ottanut Keith Godhaux, jonka vaimo Donna antoi oman panoksensa lauluharmonioihin. Rumpalin tuolilla istui yksinään Bill Kreutzmann (kahdesta rumpalista oli luovuttu kaksi vuotta aiemmin, kun Mickey Hart jätti bändin).

Lavalla soitti yhteen hitsautunut bändi, jolla tuntui energiaa ja luomisvoimaa riittävän vaikka millaisiin irtiottoihin. Musiikillisista raja-aidoistahan Dead ei piitannut vähääkään. Perustana oli country & western, rock, blues ja niin poispäin, mutta tuolta laukaisualustalta ampauduttiin raketin lailla psykedeelisiin sfääreihin, joita mikään bändi ei ollut ennen tavoittanut. Rohkeasti riskejä kaihtamatta.

 Vaikka Grateful Deadin ”Wall of Sound” –äänijärjestelmä oli teknisesti aikakautensa ehdotonta kärkeä, ei silti voi olla ihmettelemättä näiden vanhojen tallenteiden tasoa, sillä niin selkeä, kirkas ja erotteleva stereokuva muodostuu. Bändi on hyvä ja yhtenäinen, mutta tähdeksi ylitse muiden nousee silti Jerry Garcia. Minusta tuntuu, ettei Jerry ole milloinkaan soittanut näin hienosti ja monipuolisesti, yhtä aikaa älyllä ja tunteella (esimerkiksi Weather Report Suiten ja El Pason eri versiot tai yli puolituntinen Dark Star), ja hänen laulutulkintansa suorastaan hehkuvat.

Lisää luettavaa