HANOI ROCKS: This One’s For Rock’n’Roll – The Best Of Hanoi Rocks 1980-2008

HANOI ROCKS
This One’s For Rock’n’Roll – The Best Of Hanoi Rocks 1980-2008
Johanna Kustannus & Backstage Alliance

Tavallaan kuvio on hyvin yksinkertainen: legendaarinen rockyhtye on kertonut lopettavansa, comeback-levyt on tehty, kaikki on koettu ja on aika irrottaa ote. Viimeiset virret veisataan luonnollisesti kokoelmalevyltä. Hanoi Rocksin tapauksessa ei kyynisyydeltäkään voi välttyä: uran tähtikirkkaimman vaiheen tuikkivimmista hetkistä on kokoelmia puskettu yksi jos toinenkin. Vuonna 2001 ilmestynyt makea neljän cd:n boksi lähimpänä täydellisyyttä.

Periaatteessa näin, mutta ei ihan kuitenkaan. Andy McCoyn ja Michael Mon-roen sekalaisen seurakuntansa kanssa taltioimat kolme 2000-luvun albumia eivät ole juuri mitään verrattuna Hanoi Rocksin 1980-luvun tuotantoon, mutta eivät ne aivan merkityksettömiäkään ole. Tässä vaiheessa on siis perusteltua esitellä Twelve Shots On The Rocksin (2002), Another Hostile Takeoverin (2005) ja Street Poetryn (2007) parhaimmat kappaleet samalla kertaa.

Duo osoitti ihailtavaa selkärankaa ollessaan ottamatta paluunsa yhteydessä keppihevosekseen pelkästään vanhoja kappaleita, joita olisi kehdannut pystypäin esittää tänäkin päivänä. Kun vertaa Hanoi Rocksin toista tulemista Dingon, toisen 80-luvun ilmiön, loppumattomien comebackien sarjaan, näyttäytyy itsekurin ja tyylitajun määrä melkoiselta. Ja nämä molemmat ovat kuitenkin määreitä, joita ilkeämielisempi ei välttämättä tulisi Hanoi Rocksiin yhdistäneeksi.

Kyse ei ole yksinomaan laadusta, vaan Hanoi Rocks vuonna 1984 ja vuonna 2008 ovat aivan eri asioita. Hanoi Revisited -nimellä bändn uudelleen vuonna 2002 käynnistänyt kaksikko on aina ollut Hanoi Rocksin kantava voima. Silti Nicholas ”Razzle” Dingley, Jan ”Nasty Suicide” Stenfors ja Sami ”Sam Yaffa” Takamäki olivat kaikkea muuta kuin rivimiehiä. Juuri tuolla kokoonpanolla Hanoi Rocks aikoinaan glorifioi itsensä. Kolmeen mainittuun musikanttiin ja persoonaan verrattuna bändissä sittemmin soittaneet ovat olleet pelkkiä piirinmestareita.
Komeaan lentoon Hanoi Rocks silti 2000-luvulla lähti. Esimerkiksi turkasen itsevarma People Like Me tuuppasi nuoremmat nöösipojat tunkion huipulta kevyellä tönäisyllä ja You Make The Earth Moven hitikkyys osoitti, että bändin vahvuudet eivät olleet 20 vuodessa homehtuneet. Vaikka tupla-cd:n lähes kristillinen tasajako uuden ja vanhan Hanoi Rocksin välillä huutaa vastalausetta suhteellisuudentajun puutteesta, totuus on kuitenkin, että ilman albumien täyteraitoja biisikavalkadi on kakkos-cd:lläkin edustava.

This One’s For Rock’n’Rollin julkaisu on perusteltavissa puhtaasti kulttuurikysymyksenäkin. On olemassa sukupolvi, jolle Hanoi Rocks on olemassa vain The 69 Eyesin tai Negativen esikuvana. Tämä porukka saattaa tuntea viime levyjen sinkkubiisit, McCoyn kolmenkymmenen donan kaivelut lompsasta (YouTubesta, ei A-studiosta!) ja äijän kiitettävän lyhyeksi jääneen tosi-tv-uran. Andy ja Makkonen ovat monelle rock’n’roll-hahmoja, sarjakuvasankareita tai pelkkiä karikatyyreja. Jos tämä levy onnistuu kääntämään huomion siihen, että Tragedy oli yksi 80-luvun parhaita (suomalaisia) rockbiisejä, on levyn julkaisu perusteltu. Vähänkään varttuneemmalle kuulijakunnalle on puolestaan selvää, että Taxi Driver tai Love’s An Injection ovat parhaimmillaan Self Destruction Bluesilta (1982) nautittuna ja CCR-laina Up Around The Bendin tuntuu pikemminkin bändin omalta. Jälkimmäisen suuren maailman video oli monelle ensimmäinen portti rockin cooliuteen ennen kuin moista sanaa ymmärrettiin käyttääkään.

Mitään spesiaalia ei tuplakokoelma tarjoa, ellei sellaiseksi laske kanteen kohokirjailtuja nimikirjoituksia tai kahta aiemmin julkaisematonta raitaa. Niistä Problems?-cover Worldshaker (Ei tää lama päähän käy) on vänkä kuriositeetti ja oma Grin And Bear It keskinkertainen rutiiniveto.

This One’s For Rock’n’Roll lyö nippuun Hanoi Rocksin viimeiset tahdit ja keväällä ilmestyy yhtyeen vaiheista kertova kirja. Toivottavasti sen jälkeen seuraa suoraselkäinen vetäytyminen eikä luvassa ole dvd:tä, livealbumia tai muita lähinnä vedätykseksi laskettavia virityksiä. Andy McCoylla on kuitenkin aina paikka suomalaisen rockin vanhimpana valtiomiehenä ja Monroellekin varmasti työtarjouksia riittää.