HANOI ROCKS: Another Hostile Takeover

Hanoi Rocksin paluu näytti alkuun niin vaikealta, että siitä oli hyvää vauhtia tulossa Dingon kaltainen back to the 80's -reliikki. Hanoi Revisited oli kouriintuntuva esimerkki siitä, että kahdenkymmenen vuoden takaiset tähdet kuuluivat vain sinne, mistä olivat tulleetkin. Sinnikkäästi Andy McCoy ja Mike Monroe kuitenkin raivasivat tiensä pahimpien sekoilujen ylitse ja vaihtuneiden soittajien myötä nyt ilmestyy jo toinen 2000-luvulla valmistunut albumi. Viimeistään sen myötä voidaan yhtyä sloganiin, että kyseessä on uudelleensyntymä eikä uudelleenlämmittely.

Twelve Shots On The Rocks ei ollut kehnompi albumi, mutta pitkä tauko Michaelin ja Andyn yhteistyössä kuului. Väliaikaiseksi alun alkaenkin leimautunut kokoonpano ei ollut omiaan tuomaan ryhmälle uskottavuutta. Biiseissäkin oli outoa tahmeutta, etenkin toinen single In My Darkest Moment oli melkoista liejussa rämpimistä.

Sen verran piti kuulijaa vielä nytkin säikäyttää, että uuden levyn kahdessa biisissä Hanoi Rocks tekee yhteistyötä valtakunnan hassuimpien dj-apinoiden eli Alimon ja Controlin kanssa. Hämmentävää kyllä, lopputulos on aivan muuta kuin tusinadancen ja glam rockin epäkesko sekasotku. The Devil In You on levyn parhaimpia biisejä ja Reggae Rockerilla ei ole reggaen kanssa mitään tekemistä.

Another Hostile Takeover on Michael Monroen paluu parrasvaloihin. Makkosen laulussa on intoa, elämänjanoa ja silkkaa kiimaa. Loven 50-luvun viattomiin rock´n´roll -tunnelmiin mentäessä Monroe kuulostaa itseään kaksikymmentä vuotta nuoremmalta. Ehkä albumin onnistuneimmassa biisissä, Talk To The Handin ohella Hanoin rankinta puolta esittelevässä Better High´ssa, Maikkeli hilaa kappaletta pari pykälää lähemmäs taivaspaikkaa.

Andyn ja Miken tietää olevan samalla taajuudella jo siitäkin, että Another Hostile Takeover on paluuta aikaan, jolloin Hanoi Rocksin hittinenää eivät tukkineet ylimääräiset aineet. You Make The Earth Move, The Devil In You ja Better High ovat kaikki sitä tasoa, ettei ole väliä, kuinka pitkälle bändi tällä kertaa pääsee. Jääpähän aikakirjoihin vuosikymmenen parasta hard rockia. Phil Lynottin ensimmäiseltä sooloalbumilta kaivettu Dear Miss Lonely Hearts sopii sekaan, vaikka säveltäjän kädenjälkeä ei mikään pystykään peittämään.

Omat kauneusvirheensä levyllä on, mutta ne ovat niin mitättömiä, ettei niistä jaksa stressaantua. Kompaktimpi Another Hostile Takeover olisi ollut, jos biisien väliset insertit olisi jätetty tehostelevyille. Ja Center Of My Universessa Monroen saksofoni soi kuin Syksyn Sävel -kisan studio-orkesterissa.

Silti 80-luku ei ole kuulostanut näin hyvältä sitten 80-luvun.