HANOI ROCKS: Street Poetry

HANOI ROCKS
Street Poetry
WolfGang Records

Ensimmäisillä levyillä 80-luvun alussa Hanoi Rocksin korea rock koostui unelmista. Teini-ikäinen Andy McCoy kirjoitti ohi kiitävistä metrojunista, 11. kadun skideistä ja rockelämästä uskottavasti, vaikka hän oli matkaillut lähinnä Helsingin ja Tukholman välillä ja keikkaillut Suomen hyytävillä rock-klubeilla. Michael Monroessa hänellä oli oiva tulkki kappaleilleen, paras Suomessa koskaan syntynyt rock-laulaja.

Nykyisin Hanoi Rocksin musiikissa ei ole tilaa haaveille. Andy ja Mike tietävät, mistä rockissa ja elämässä on kyse. Heistä on tullut uskottavia ja luotettavia työmiehiä, jotka voivat julkaista kunnianosoituksen rock’n’rollille (This One’s For Rock’N’Roll) ilman, että se tuntuu kornilta.

Hanoi Rocksin parhaat biisit on levytetty noin 25 vuotta sitten. Niissä soivat nuoruus, hulluus, nälkä ja rajaton usko omiin kykyihin. On ikävää, että Tragedyn, Don’t Never Leave Men, Taxi Driverin ja Until I Get Youn kaltaisista kappaleista ei tullut rock-standardeja, jotka tunnetaan muuallakin kuin Kalifornian suihketukkien keskuudessa, sillä enää Andy ja Mike eivät sellaisia pysty tekemään.

2000-luvulla Hanoi Rocksin musiikki on merkittävästi erilaista kuin mitä se oli 80-luvulla. Siinä soi yhä Alice Cooperin ja Mott The Hooplen vaikutus, mutta se on usein suorempaa, raskaampaa ja perinteisempää rockia kuin nuoruuden vuosina – yhteen sanaan tiivistettynä miehekkäämpää musiikkia. Toisinaan yhtyeen uhoava ote tuntuu turhalta todistelulta.

Street Poetry -albumia – yhtyeen kolmatta 2000-luvulla – edeltänyt Fashion-single oli virhearvio. Se kuulostaa epäilyttävän paljon Technicolourin persoonattomalta stadionrockilta. Tavallaan siinä kiteytyy koko albumin ongelma, sillä parempaakaan hittiehdokasta ei tule vastaan. Hyvää, tanakkaa rockia on tarjolla riittämiin, mutta ei mitään unohtumatonta.

Rock-biisit perustuvat usein lainaamiseen ja kierrättämiseen. Onkin hauska huomata, miten Power Of Persuasionin kitarateema toistaa Lick Summer Loven kertosäkeen laulumelodian ja Trans-cendental Grooven alkuhuuto on oikeastaan sama kuin Taxi Driverissa. Muualle kuin itseensä Hanoi Rocks viittaa muun muassa Walkin’ Awayssa, jonka huhuilu kiehnää Rollarien Miss Youn kainalossa. Oudoimpia ajatuksia aiheuttaa levyn päättävä Fumblefoot And Busy Bee -instrumentaali, joka soi kuin pariminuuttinen tiivistelmä Musen Knights Of Cydonia -raidasta!

Olen tyytyväinen, että Andy ja Mike ovat yhä hengissä. On hienoa, että he soittavat taas yhdessä. Jos haluan kuunnella Hanoi Rocksia, kaivan hyllystä heidän vanhat levynsä tai menen keikalle.