JAMIROQUAI: A Funk Odyssey

Hassut hatut, urheiluautot ja ympäristöpoliittiset lausunnot sikseen, Jamiroquain viides levy ei saa persettä eikä mieltä liikkeelle. Ei tullut yhtyeen diktaattorista Jay Kaysta avaruusajan Stevie Wonderia, vaan tuli supermarketeissa myytävän neljännessielukkaan ja näennäistrendikkään rytmimusiikin ruhtinas.
Nimen perusteella A Funk Odyssey -levyltä olisi voinut toivoa jos jonkinlaista rytmien ja tyylilajien ilotulitusta, mutta Jay Kay aseenkantajineen on tyytynyt derivoimaan musiikkinsa pelkiksi stereotyypeiksi. Esimerkiksi albumin kaksi ensimmäistä kappaletta (soundiltaan hieman "futuristisempi" Feel So Good sekä bassolinjoineen ja jousineen Chiciä simuloiva Little L) ovat ihan mehevää diskofunkia, mutta alkuperäisten artikkelien rinnalla varsin vesitettyä ja väkinäistä viihdettä. Jo Travelling Without Moving (1996) ja Synkronized (1999) keskittyivät yhä enenevässä määrin massojen viihdyttämiseen ja A Funk Odyssey saattaa hyvinkin olla kaupallisessa mielessä Jamiroquain uran tähänastinen zeniitti. Samalla se taas kerran osoittaa oikeaksi väitteen, että harvoin se musiikki on parasta, joka myy eniten – muuten kuin levy-yhtiöiden markkinointiosastojen mielestä.
Jamiroquain musiikki ei ole pahasta ummetuksesta kärsivää Twenty Zero One -pinnistelyä lukuunottamatta mitenkään vastenmielistä. Se on vain yksiselitteisen mitätöntä ja täysin luonteetonta äänipuuroa. On huolestuttavaa, kun levyn hyviä hetkiä on etsittävä suurennuslasilla ja silti ne jäävät taitavan pastissin asteelle: Corner Of The Earth alkaa nättinä, esimerkiksi Terry Callierin ja Shuggie Otisin mestaroimana folksoulina, ja Black Crow -biisin ilmavissa instrumentaaliosuuksissa pilkahtaa (näin Suomesta käsin asiaa katsoen) Nuclear Nightclubin haamu.
Jay Kaylla on yli 15 miljoonan myydyn levyn myötä rahaa niin paljon, ettei paskalle taivu, mutta kunnianhimon ja tyylitajun suhteen asiat ovat hieman heikommin. A Funk Odyssey ei ole millään muotoa kiinnostava, kekseliäs tai kokeileva albumi – eikä edes hittilevynä kovin tehokas.