Automatonin suuri tarina on siinä, kuinka löytää kultainen keskitie ihmisen ja koneen väliltä. Flirtti kiihkeimmän acid jazzin ja Deeper Undergroundin kaltaisen robotiikan välillä kuuluu koko albumin ja biisien sisäisissä kaarissa – ajatus hyvä, toteutus kohtuullinen. Ensikuulemalta Automaton on hyvässä ja pahassa turvallisesti tuotettu levy, jolta jää käteen pari tarttuvaa kertosäettä sekä yksittäinen bassoriffi.
Alun värisuora on vahva: Shake It On sekä Cloud 9 edustavat levyn tarttuvinta puolta. Tämän jälkeen albumi siirtyy kohti puuduttavampia vesiä eli sen keskikohtaa. Näennäisesti vaihteleva synaglitter ei peitä sitä seikkaa, että kompin ydin on useissa biiseissä kierrätetty: diskojousien ja komppikitaran funktio on tismalleen sama. Samoin soundi.
Bassoraidan elpyminen nostaa muutaman biisin keskiarvon yläpuolelle, kuten letkeän Summer Girlin. Loppupään Vitamin poikkeaa ilahduttavasti perustemposta, joka leimaa koko albumia. Musiikillisia helmiä on vain muutama, mutta kyllähän tätä reivaa Pori Jazzia odotellessa.