Arvoituksellinen indiemies Antti Takalo julkaisee kesäisen soololevyn, jonka kappaleet tuovat mieleen kirjavia assosiaatioita aina 70-luvun rockjäteistä kotimaisiin vaihtoehtonimiin.
Levyn starttaa Teenage Fanclub -tyylinen Ei auenneet taivahan portit. Haikean iskelmäinen Vieras tanssittaa juopunutta humppakansaa. Nostalgiafiiliksiä lisää psykeballadi Tiedän sekä countryn aineksin etenevä Viimeinen juna. Sanoitusten maailma on lumoavan viaton ja realistinen. Tarinoita on ehostettu ristiriidoin, kuten potentiaalisessa hitissä Tunkio täyttyy: ”Alla taivaan vihreän, minä lupaan ja vannon, valehtelen niin että soi.” Paratiisilinnut laulavat, tukat ovat pitkiä ja rakkaus katoavaista.
Takalon maanläheinen ääni sulattaa paatuneimmankin suomirockin vihaajan. Taidokas ja hallittu soitanta lisää turvallisuuden tunnetta. Albumin päätösbiisi Täällä jossain näyttää viimeistään närhenmunat. Eksentrisiä harmonioita sisältävä kappale vie matkalle äänen sisimpään, tuoden mieleen ajoittain Nick Draken sävelmaalailut. On todellinen taitolaji saattaa ilmoille vaikuttavaa musiikkia, jota on myös helppo kuunnella. Arkiset jututkin ovat usein niitä parhaita.
Tämä poikkeuksellinen aika on vaikuttanut eittämättä jokaiseen musiikin parissa häärivään. Antti Takalo, oletko itse löytänyt uusia työskentelytapoja?
– Ei ole juurikaan tarvinut muuttaa toimintatapoja. Takavalot-bändin kanssa on pidetty treenejä, työstetty uutta levyä niin kuin aina ennenkin. Parit stream-keikat on tosin tehty, sekä yksin että bändin kanssa. Eli hommat on rullanneet normaalisti, paitsi että treeniskämpillä on ollut enemmän tilaa touhuta, turvaväleillä tai ilman. Noin yleisesti ottaen olen nauttinut olostani, ja pyrkinyt pitämään hauskaa.
Ehkä semmoinen kevyt pop-ilmaisu on mun juttua.
Musiikissasi voi havaita kirjon tyylisuuntia. Löytyykö erityisiä musiikillisia esikuvia, joiden uskot vaikuttaneen uuden levyn biisien syntyyn?
– Tuo on hankala kysymys, kun levyn kanssa touhuamisesta alkaa kohta olla vuoden päivät. Ehkä joku Caravan, Beach Boys, Belle & Sebastian ja Carpenters. Semmoista iloista ja melodista, jossain määrin melankolista ja surkeaa myös. Ainakin kolmen viimeksimainitun bändin tuotannossa on aistittavissa synkempiäkin pohjavirityksiä.
Miten soolomateriaalin ja bändin kanssa työstäminen eroaa toisistaan? Mikä tekee soololevystä soololevyn?
– Soololevy se on silloin, kun mä teen itse kaiken: sävellän, sanoitan, sovitan, soitan ja laulan. Osin äänityksen myös. Ja nykyään on kyllä alkanut selkeämmin hahmottumaan, millainen materiaali sopii bändille, ja mikä taas itsekseen tehtäväksi. Ehkä semmoinen kevyt pop-ilmaisu on mun juttua. Bändin kanssa touhu on asteen rouheampaa, tyylikirjo laajempi ja sovitukset suurpiirteisempiä ihan senkin takia, ettei ole aikaa hieroa koko jengin kanssa.
Levyn nimi Soivernau herättää monenlaisia jänniä mielikuvia. Avaisitko sen merkitystä hieman?
– Se on yhden mun kaverin usein käyttämä sana, joka on tarttunut omaankin korvaan. Lars von Trierin elokuva Idiootit saattaa olla johtotähtenä. Sen näkeminen teki aikanaan vaikutuksen, koska siinä oli lukiolaisena jotain tuttua myös omasta elämästä; tieten tahtoen huonosti käyttäytymistä ja silkkaa dadaa. Ehkä se on jonkinlainen tapa purkaa patoutumia tuolla päässä. Ennen kaikkea kyse on siitä, että se voi tarkoittaa ihan mitä vaan, jos niin
haluat. Komsii komsaa, tårta på tårta och så vidare.
Teksti: Virpi Suomi
