Levyarvio: Äänteleekö tämä talo itsekseen? Buck Meekin levyllä soi lumoava taikapiiri

Buck Meek
Two Saviors
Keeled Scales

Näitä syntytarinoita kerrotaan aina silmät innostuksesta kiiluen. Päätimme tehdä levyn aivan toisin kuin yleensä. Matkustimme äänittämään erämaahan/mökille/Afrikkaan ja fiilis oli hyvä. Luulen, että se todellakin tarttui äänityksiin.

Kuulija lukee artistin intoilua hölmistyneenä ja kuuntelee pettyneenä. Ikään kuin katselisi toisen lomakuvia. Oli varmasti kivaa, mutta ihan tavalliselta tämä kuulostaa. Big Thief -yhtyeen kitaristi Buck Meek kokeilee soololevyllään monen testaamaa metodia. Tuoko maisemanvaihdos ja erityisellä tunnelmalla silattu äänitysmiljöö musiikkiin erityistä hohtoa? Ilolla voi todeta, että tässä tapauksessa tuo. Itse rekisteröin ensikuuntelulla nimenomaan Two Saviorsin tilan, jossa nämä viehättävästi haahuilevat laulut soivat. Yhtye kuulostaa siltä, kuin olisi nimenomaan kokoonnuttu yhteen musiikin ääreen. Välimatka lauluihin ja myös toisiin soittajiin on pieni. Keskinäisen silmäpelin ja nyökkäilyn voi melkein kuulla. Kauniin orgaanisen klangin ympärillä erottuu kaksi eri sädekehää. Analogisen teknologian suuntaan viittaava suhina luo yhden taikapiirin ja sen ympärillä soi vielä olennaisempi: huone ja talo, jossa tuo huone sijaitsee.

Kodikkaan perusmoodin ympärillä tapahtuu kaikenlaista jännittävää.

Uteliaisuus herää ja on pakko kurkata taustatietoja. Buck ja soittajat ovat menneet kesähelteillä viikoksi New Orleansiin vanhaan taloon ja äänittäneet siellä kaiken mahdollisen suoraan nauhalle perinteisellä kertarykäisymenetelmällä. Historiaromantikko ja NOLA-friikki sisällä herää, ja on kurkistettava netistä levytyspaikkana toimineen talon maisemat. Kuvissa välittyy ihastuttavan ajan rispaannuttama charmi ja osumaa ottanut mutta silti arvokkuutta säteilevä eleganssi.

Mikä olennaista, saman viban voi kuulla Buck Meekin ja tovereiden musiikissa. Tämän albumin atmosfäärissä on jotain erityistä ja on syytäkin olla. Americanaksi ristitty aikuisrockin kaistale on tuottanut tuhottomasti musiikkia viimeisen parinkymmenen vuoden aikana ja siitä on tullut eräänlainen takuuvarman mukalaadun temmellyskenttä. Ajattomuutta markkeeraavaa epookkihenkeä tulee monesta tuutista steel-kitaran täydeltä, mutta minkään sorttista magiaa on harvoin tarjolla.

Yhtye kuulostaa siltä, kuin olisi nimenomaan kokoonnuttu yhteen musiikin ääreen.

Buck Meek on poikkeus ammattitaitoisten rutiinisuoritusten keskellä. Hänen sympaattiset folk-laulunsa tuntuvat aluksi perusympaattisilta mustavalkokuvilta, joissa kuitenkin alkaa vilahdella omituisia väriläiskiä ja valoilmiöitä.

Yksi ilmeinen irtiotto normista on Meekin lauluääni. Folkin perinteeseen on kuulunut omituisten naukujien ja epälaulajien vahva panos ja Buck Meek edustaa juuri tätä jatkumoa. Hänen äänestään ei äkkiseltään arvaisi, että hän on ihan oikean yhtyeen ihan oikea laulusolisti. Lakonisen rennosti pulpahtelevat laulusäkeet korostavat koko musiikin vapautunutta ja joviaalia luonnetta. Persoonalliset ihmissuhdevälähdykset ja tuokiokuvat on kirjoitettu terävästi, mutta ne lauletaan ikään kuin puolivahingossa.

Sama huolettomuus kertautuu yhtyesoitossa. Arvaisin, ettei sovitusten kaikkia yksityiskohtia ole mietitty hulluuteen asti. Tyylitietoisen ja hallitun perusmeiningin seassa kuulee mukavaa soittelua, pelitilanteeseen reagoivaa heittäytymistä. Tunnelma on keskittynyt mutta samalla epämuodollinen. Tähän piiriin on mukava asettua kuulijana. Kodikkaan perusmoodin ympärillä tapahtuu kaikenlaista jännittävää. Katon rajassa kiirii outoja ääniä, jotka lisäävät maanläheiseen kokonaisuuteen sadunomaisen kerroksen. Mistä nuo tulivat? Äänteleekö tämä talo itsekseen?