Levyarvio: Alice in Chainsilta odotetaan suuria edellisen levyn pettymyksen jälkeen – toteutuvatko toiveet?

Arvio julkaistu Soundissa 7/2018.
Kirjoittanut: Kimmo K. Koskinen.

Arvio

Alice In Chains
Rainier Fog
BMG

Huh, onneksi tämä levy tuli ja onneksi se on hyvä. Viisi vuotta sitten ilmestynyt The Devil Put Dinosaurs Here ei oikein jaksanut innostaa puisevan raskassoutuisuutensa takia. Yhtyeen paluulevy Black Gives Way To Blue (2009) sen sijaan oli erinomaisen miellyttävä ja moniulotteinen yllätys uuden laulajan kera tehdyksi.

Rainier Fog ei aivan pärjää Black Gives Way To Bluelle monipuolisuudessa tai pintapuolisessa tarttuvuudessa, mutta peittoaa edeltäjänsä. Bändi tahkoaa läpi levyn keskitempossa ja ilmaisu on kaikkiaan huomattavasti yksinkertaisempaa kuin uran loistavalla alkutaipaleella 1990-luvun taitteen Faceliftin, Dirtin ja akustisten ep:iden äärellä. Sittemmin ilmaisuun hiipinyt kivireki-grunge kaikuu Alicessa edelleen.

Kymmenen kappaleen joukosta löytyy myös valonpilkettä ja sen kajossa kiiluu tummia helmiä yksi toisensa perään.

Rainier Fog pelaa kuitenkin vahvasti niillä voimilla, jotka ovat jääneet aiemmin kitarariffien, bassokuvioiden tai koukuttavien rumpukomppien kanssa samaan rintamaan. Nyt laulumelodiat kannattelevat levyä suorastaan itsevaltiaan elkein. Cantrellin ja William DuVallin stemmalaulut toimivat käsittämättömän upeasti ja melodiat ovat todella vahvoja. Tähän nähden on ihan syytäkin jättää kikkailevat kompit tai muu soitannollinen elostelu vähemmälle. Toki riffejä ja siistiä soittoa kuullaan nytkin, mutta pääsääntöisesti laululle ja biiseille alisteisina, ei kappaleiden keskeisinä elementteinä. Rainier Fog on iso ja raskas, mutta aikuinen ja tyylikäs albumi.

Levyn isoimpiin onnistumisiin lukeutuu tutun madellen svengaava Drone, jossa iso kitarakuvio saa rinnalleen mahtavat laulumelodiat ja vahvan tunnelman. Massiivinen slovari All I Am toimii erinomaisesti ja päättää albumin äärimmäisen surumielisellä, mutta erittäin vakuuttavalla tavalla.

Klassiseen Alice-tapaan rapsakammalla biisikaksikolla alkava ja lopussa hiukan tyhjäkäyntiä sisältävä levy on vähän hitaastilämpiävä. Sen vahva tunnelma on tumma vaan ei musertava, mikä Cantrellilla on joskus ollut taipumuksena. Kymmenen kappaleen joukosta löytyy myös valonpilkettä ja sen kajossa kiiluu tummia helmiä yksi toisensa perään.

Lisää luettavaa