Black Gives Way To Blue (2009) oli poikkeuksellisen kova comeback-levy. Alice In Chainsille paikka oli keskimääräistäkin hankalampi. Heidän piti täyttää persoonallisen laulajan mentävä aukko, joka ennenaikaisen kuoleman myötä tuppaa vielä kasvamaan. Yhtye ratkaisi ongelman palkkaamalla tehtävään William DuVallin, joka ääneltään muistutti mahdollisimman paljon Layne Staleyta. Joidenkin mielestä se oli halpa veto, mutta näin ainakin albumi otti vertailukelpoisesti paikkansa diskografiassa. Toiselle miljoonalle kivunneet myynnit todistivat, että kysyntää yhä on.
Black Gives Way To Blue oli tunnelmaltaan synkkä levy. Hilpeys on The Devil Put Dinosaurs Therestakin kaukana. Tuntuu kuin Staleyn haamu olisi koko ajan tarkkailemassa, miten homma sujuu. Se, että sisältönsä ja soundiensa puolesta tämä levy olisi yhtä hyvin voinut ilmestyä parikymmentä vuotta sitten, luo mielikuvan luonnollisesta kiertokulusta. Se auttaa alitajuisesti paljon silloin, kun ryhdytään vertailemaan tekemisiä ennen ja jälkeen uudelleenaktivoitumisen.
Levyn alkupuolelle on sijoitettu rinta rottingilla ne kepeimmät ja iskevimmät raidat, joilla bändi seireenimäisesti houkuttaa ja sitoo otteeseensa. Nimikappaleessa esiin tulee se voima, joka painaa pään pinnan alle. Uhkaavasti möyrivä biisi saavuttaa lakipisteensä kertosäkeessä, joka ylpeässä apatiassaan tuo mieleen ensimmäistä kertaa yhtyeen historiassa Nirvanan. Puistattavan upean biisin jälkeen levy jää tarpomaan lyijysaappaat jalassa omaan lohduttomuuteensa. Toista nostatusta ei tule eikä tiivistäminen ole Alice In Chainsin vahvuuksiin kuulunut aiemminkaan.
