Meillä on muutamia lahjakkaita naisartisteja, joiden hohtoa itselleni himmentää se, että kuulen niin selvästi miten kova tarve heillä on päästä osaksi kaikkialla alati soivaa valtavirtaa. Tamperelainen Laura Moisio ei tuohon joukkoon kuulu. Hän ei lähde sovittamaan itseään eikä musiikkiaan millekään kohderyhmille. Se on oman taiteen vesittämistä, vaikka sitä kernaasti kehitykseksi sanotaan.
Keskiössä on loistavasta ja ilahduttavan pitkäikäisestä bändistä huolimatta kitaroita, pianoa ja syntikkaakin pelaava Laura, jonka kuulaan äänen läsnäolo ja maneeriton spirituaalinen puhtaus puhuttelee ihan erityisesti. Elegantti tapa näyttää keskisormea systeemille puhuttelee vanhaa vihaista hippiä kovasti.
Hipeistä puheen ollen, sattuvasti nimetty albumi heijastelee 70-luvun sarastuksen singer-songwritermeininkiä parhaalla mahdollisella tavalla. Tunnelmat vain ovat usein paljon tummempia, mutta niin ovat ajatkin. Todellisuuden väistely ei koskaan mitään pelasta. Luonto ja ekologia ovat vahvasti kuvassa.
Biisit ovat järkyttävän hyviä eikä niitä sekoita toisiinsa. Niissä on aina jotain ratkaisematonta, huimaa lumoa. Uhkaavan mystinen Tummat hahmot, yksin toteutettu Ohi ajettiin, valoisa Mä haluun tavata sut uudestaan, jousineen luonnosta haltioituva Metsä, pysäyttävän surullinen Kaukana onnesta, jylhä ja järeä Kehä… pelkkää A-luokkaa. Sitten falsettinen Tule tänne niin kerron jättää viimeisetkin turvaköydet ja liitelee kosmisen puolelle. Wau, man!
Tehtäväni ei ole niinkään ottaa kantaa vaan kirjoittaa siitä, millaista on elää ihmisenä tässä ajassa.
Laura, olet maininnut, että uusi levysi on syntynyt oman luontosuhteesi pohdiskelusta, jota vauhditti yhä lähemmäksi käyvä ilmastokriisi. Koetko, että tämä on levyn kantava teema vai vain yksi niiden joukossa?
– Kyseessä ei ole niinkään teemalevy, vaan ilmastokriisi ja tämä epämääräisten uhkien aikakausi muodostavat levylle raamit, joiden sisään mahtuu kaikenlaista; ne sävyttävät kaikkia biisejä jollain tavalla. Biiseissä on paljon lohduttomuutta, mutta sen pukeminen musiikiksi tuo lohtua.
Laulaa kun ei voi muutakaan kuulostaisi viittaavan siihen, että taiteilijan vastuu yhteiskunnan ongelmista on tuoda ne esille.
– Ajattelen, että tehtäväni ei ole niinkään ottaa kantaa vaan kirjoittaa siitä, millaista on elää ihmisenä tässä ajassa, ja toki tällä on väkisinkin yhteiskunnallinen ulottuvuutensa. Levyn nimi on monitulkintainen, ja siihen kiteytyy montakin eri teemaa.
– Lause sisältyy kappaleeseen Kuulin linnun, jossa lintujen elinympäristö tuhotaan, mutta ne jatkavat silti viestintäänsä ja selviytymiskamppailuaan, kun eivät muutakaan voi. Toisaalta se kuvastaa myös ihmisen tilannetta ympäristökriisin aikakaudella. Nimeen kiteytyy hieman pessimistinen ja surullinenkin oivallus: voin vain jatkaa sitä mitä olen tähänkin asti tehnyt – laulaa laulujani. Kolmanneksi nimessä on myös ajatus omasta ristiriitaisesta suhteestani musiikin tekemiseen. Työhön on liittynyt vaikeita hetkiä ja epävarmuutta, mutta jokin ajaa jatkamaan.
Millaisia pohdintoja käytiin muiden levyntekoon osallistuneiden kanssa sen soundimaailmasta? Levyllä kuuluvat omaan korvaan niin ilmava pop, pelkistetty folk ja salaperäinen Portishead-henkinen satumaailma.
– Levyn tuotannosta vastasivat minun lisäkseni kitaristi Lauri Myllymäki ja äänittäjä-miksaaja Jarno Alho. Siinä missä viime levyllä sovitukset syntyivät treenikämpällä ja lopullinen tuote oli hyvin livepainotteinen, tällä levyllä sovitukset elivät paljon äänitysvaiheessa. Halusin irtaantua edellisen levyn ”juurevuudesta” ja kokeilla rohkeammin juttuja. Äänitimme myös paljon kotona, rennommassa ympäristössä. Mielikuvasi albumista kuulostavat osuvilta. Ajattelen, että tämä levy on askeleeni johonkin uuteen suuntaan.
Teksti: Antti Luukkanen
