Äärimmäisen intiimi ilmaisu ohjaa huomion hiuksenhienoihin vaikutelmiin. Niinpä olen pohtinut päivien ajan, onko Laura Moision luonnonherkän lauluäänen ja muutamien oppikirjamaisten fraseerauksien välillä hento epäsuhta. Noissa liki huomaamattomissa nyansseissa suoruuden illuusio nimittäin murtuu, ja viesti tuntuu kulkevan esteettisten pisteiden kautta.
Kun katseen kääntää kokonaisuuteen, halkeamat katoavat. Vieras Maa nostaa esille Moision ja hänen luottoyhtyeensä mieltymyksen sofistikoituneeseen laulaja-lauluntekijä-traditioon, mutta jättää tilaa myös mielikuvitukselle. Sovitukset rakentuvat sävelmien olemusta aistien, ja sanat varovat selittämästä itseään puhki. Rikkumattomista pianoballadeista ilmavasti orkestroituihin kuvaelmiin ulottuva tyylivalikoima luo sävykästä tunnekarttaa, jonka yksityiskohtia Moisio lukee varmalla otteella.
Voimakkaimmin laulut koskettavat silloin, kun haavat ovat avoimia. Etenkin hiljaista surua tihkuva nimiraita ja haikean arkadinen Salaisuus yhdistävät riipaisevan tulkinnan ja varmakätisen bändisoiton upealla tavalla. Niiden rinnalla osa materiaalista jää sovittelevaksi, mutta ilmeisellekin kauneudelle on sijansa. Rakkauden kirjoa luodattaessa harkinta ja välittömyys perustelevat toinen toisensa.
