Omalla tavallaan on hassua, että jazzin ja elektronisen musiikin työkalujen ja estetiikan yhdistäminen on yhä niin hankala laji, että jokaista onnistumista tekee mieli juhlia. Onnistumisia on kuitenkin ollut viime vuosien 3TM:stä ja Goran Kajfesista aina Weather Reportin 80-lukuun.
Mutta silti… Epäonnistumisia taitaa kuitenkin olla aina enemmän. Ehkä siksi.
Y-Otis vie ajatukset 80- ja 90-lukujen vaihteeseen. Kuuntelin silloin jonkinlaista ”rajatilajazzia” tehneitä newyorkilaisia jazz-fonisteja kuten John Lurie ja Steve Coleman. Ruotsalainen Otis Sandsjö muistuttaa molempia. Lurie tulee mieleen melodioista sekä pyörteisenä toistuvista, minimalismin suuntaan kumartavista kuvioista. Coleman tavasta integroida elektronisia elementtejä kuvaan.
Mutta Sandsjölla on aivan oma meininki, eikä tämä ole retroa. Hän ammentaa myös tämän vuosituhannen r’n’b:n rytmiikasta ja soundeista, konemusiikin kokeellisemmasta ja abstraktimmasta laidasta sekä siitä, millaiseksi fuusio on muuttunut modernien tuottajien kuten vaikka Flying Lotuksen käsissä. Eli kyseessä on aika hauska feedback-luuppi!
Otis Sandsjö on erittäin mielenkiintoinen uusi tekijä, jolta on tämän perusteella lupa odottaa kiinnostavia ratkaisuja.
