Levyarvio: Mayhemin uutuus tekee kunniaa ysäribläkkikselle – Daemon on sekä intensiivinen että kimurantti albumi

Mayhem
Daemon
Century Media

Black metalin pahamaineisin bändi Mayhem on palannut. Edellisen studiolevyn Esoteric Warfaren (2014) ja Daemonin välissä bändi vietti muutaman vuoden soittamalla debyyttialbumiaan De Mysteriis Dom Sathanasia (1994) livenä. Vaikkei Mayhem Daemonilla millekään nostalgiatripille olekaan lähtenyt, on vanhojen biisien esittäminen kuitenkin selvästi jättänyt jälkensä. Daemon on selvimmin black metaliksi lokeroitavinta Mayhemia aikoihin.

The Dying False King potkaisee levyn vihaisesti käyntiin Hellhammerin tuplabasarien tykityksellä, eikä kauttaaltaan korkeatempoinen levy juuri hellitä ennen loppuaan. Koukkuja, kertosäkeitä, pidempiä introja, kokeellisia väliösia tai muita hengähdystaukoja on tällä kertaa turha toivoa.

Kovat tempot, kimurantit sävellykset ja äärimmäisen täyteenpakattu äänimaailma eivät päästä kuuntelijaa helpolla.

Mayhemin old school -fanit voivat olla tyytyväisiä Daemonin peräänantamattomaan bläkkis-soundiin, mutta uudemman tuotannon ystäville levy saattaa alkuun tuntua vähän konventionaaliselta. Black metalin älykkäimpiin ja kokeilunhaluisimpiin bändeihin lukeutuvan Mayhemin uudelta levyltä ollaan totuttu odottamaan jonkinlaista ennakkoluulotonta hyppyä tuntemattomaan. Grand Declaration Of Warin (2000) täyteen tyylilliseen u-käännökseen, Ordo Ad Chaon (2007) vähintäänkin omaperäiseen äänimaailmaan tai genrerajoja rikkovaan Esoteric Warfareen verrattuna Daemon vaikuttaa ulkopuolisesti aika suoraviivaiselta black metal -levyltä, joskin erittäin hyvältä sellaiselta.

Niin kitarakuviot, rumpujen pauke kuin nokkamies Attila Csiharin laulusuorituskin tekevät kunniaa ysäribläkkikselle. Daemon on silti De Mysterisiin tai Wolf’s Lair Abyssiin (1997) verrattuna selvästi monitahoisempaa, modernimpaa ja haastavampaa musiikkia. Kovat tempot, kimurantit sävellykset ja äärimmäisen täyteenpakattu äänimaailma eivät päästä kuuntelijaa helpolla. Taitavasti sävelletyltä levyltä löytyy kuitenkin jokaisella kuuntelukierroksella uusia tasoja ja lopulta intensiivinen Daemon ei olekaan ihan niin perinteistä bläkkistä kuin ulkokuori antaa ymmärtää.