MAYHEM: Chimera

Eipä tässä erityistä metsäsoundia ole, vaikka Mayhem raahasi kamansa Norjan vuorille vangitakseen oikean hetken ja ilmapiirin. Takaisin pimeisiin ja primitiivisiin syövereihin oli siis tarkoitus palata kokeilevamman, teknisesti kiihkoilevan ja silti jumalattoman mustan Grand Declaration Of Warin jälkeen. Suorempaa materiaali tavallaan onkin, mutta ne jotka odottivat De Mysteriis Dom Sathanasin utuista pahuutta tai jopa Deathcrushin silpomista joutuvat pettymään, sillä suorimmillaankin Chimera on ryöpsähtelevää ja kieroilevaa blackiä.

Mutta eihän Mayhem olisi Mayhem, jos ei se tuottaisi julman runtelevaa rähinää. Hellhammer tykittää tolkuttomia nopeuksia, vaikka muu biisi soljuisi hitaamminkin ja yleissoundi on niin häiritsevä, että sekavuuden tuntu on säilynyt Mayhemin musiikissa. Kyllä Chimerankin tahtiin voi kuvitella tummien hahmojen merkitsevän ruton saastuttamia taloja valkoisella ruksilla tai Euronymouksen keräävän Deadin kallon palasia kaulakoruunsa, mutta Mayhemiä yleensä niin tuntuvasti peittävä mystisyys Chimeralta uupuu. Ja ilman mystistä mustaa sädekehäänsä Mayhem alkaa ontua ja kuulostaa vain vähän tavallista paremmalta black-pumpulta.