Michael Kiwanukan seitsemän vuoden takainen Home Again -esikoisalbumi oli yllättävä tuttavuus. Se sisälsi sisäänpäinkääntyneen lämmintä soul- ja folk-tunnelmointia, joka kuulosti vähän liiankin aikuiselta Bill Withers -kierrätykseltä ollakseen vasta 24-vuotiaan lontoolaisartistin tekemää. Silti jälki oli hämmentävän laadukasta ja kaunista.
Kakkosalbumillaan Love & Hate (2016) soul-lahjakkuus alkoi avartaa ilmaisuaan seikkailemalla rytmimusiikin kentällä laajemmin. Samalla artistin tekstit alkoivat sisältää yhä enemmän yhteiskunnallista kommentointia ja sosiaalisen ympäristön tarkkailua. Albumi oli pätevä mutta vakavamielisyydessään hivenen raskas kokonaisuus.
Kiwanukan tapauksessa kyse ei ole halvasta jäljittelystä. Mies yksinkertaisesti tuntuu elävän ja hengittävän tällaista musiikkia.
Kiwanuka on ammentanut musiikissaan vahvasti menneestä, ja etenkin 1960- ja 1970- lukuisilta soul-esikuviltaan. Vaikka vaikutteet kuuluvat selvästi, Kiwanukan tapauksessa kyse ei ole halvasta jäljittelystä. Mies yksinkertaisesti tuntuu elävän ja hengittävän tällaista musiikkia. Tuntuisikin absurdilta vaatia häneltä nykyaikaisempaa otetta. Retrohenkisyys sopii hänelle hienosti.
Love & Hate -albumi oli ilmestyessään brittien listaykkönen, enkä epäile, etteikö myös uutuuslevy nappaisi samaa sijoitusta. On nimittäin ilo huomata, että kolmas kerta sanoo sen kuuluisan toden.
Itsevarmasti omaa nimeä kantavalla kolmosalbumilla introvertin oloinen Kiwanuka tuntuu saaneen itsensä kunnolla auki. Potin lopullisesti räjäyttävä Kiwanuka on vapautunut, uskalias, rytmikäs ja aiempaa jonkin verran nopeatempoisempi kokonaisuus, mikä on pelkästään tervetullut asia.
Kiwanukan tuottajina toimivat viime levyn tapaan Danger Mouse ja Inflo. Tällä kertaa artisti on kertonut laulavansa ensisijaisesti siitä, miltä tuntuu olla ihminen nykyaikana.
Komealla soundilla soivan Kiwanukan määrittävimpinä genreinä toimivat psykedeelinen soul ja funk, mutta levy täyttyy myös maalailevista instrumentaalivälikkeistä sekä oivallisista pop- ja folkmausteista.
Hän sylkee suustaan sanoja, laittaa torvisektion pauhaamaan ja ottaa rinnalleen kuin suoraan 1970-luvulta varastetun soulkuoron.
Uutukaisellaan artisti hyödyntää kaikkea sitä hyvää, mitä esimerkiksi Curtis Mayfield, Gil Scott-Heron, Marvin Gaye ja Isaac Hayes ovat musiikkimaailmalle tarjoilleet. Legendojen kanavointi kantaa jo siksi, että Kiwanukan kappalemateriaali on niin laadukasta.
Singlenä julkaistu You Ain’t The Problem on hyvä esimerkki Kiwanukan uudesta uljaasta asenteesta. Hän sylkee suustaan sanoja, laittaa torvisektion pauhaamaan ja ottaa rinnalleen kuin suoraan 1970-luvulta varastetun soulkuoron. Samaa temppua käytetään seesteisemmin svengaavassa Living In Denialissa.
Rauhoittuessaaankin Kiwanuka on erinomaisessa vireessä. I’ve Been Dazed toimii hienona Withers-pastissina. Sitä seuraa Hayes-henkinen, huumaava souljazz-balladi Piano Joint (This Kind of Love), joka on silkka klassikko. Ja kun näistä helmistä on ”selvitty”, kruunataan albumikomeus utuisen nerokkaalla Light-hiturilla.
Kiwanukalla on vyöllään poikkeuksellisen hieno albumitrio. Perinteisempää soulia suosivien nykytekijöiden kapeahkosta rintamasta ei yhtä vahvalla näkemyksellä varustettua kaveria löydy.
