On niin ihanaa, niin ihanaa, kun vuosikausia odotettu levy legendabändiltä on ihan helvetin hyvä.
Toolin uutta odotellessa (ja sehän on oikeasti tulossa!) meille annettiin tämä korvike Maynard James Keenanin toiselta proggikselta – ja vieroitushoitona sitä voi vähintäänkin kutsua armoitetuksi (ja tottahan lääkärin määräämäksi) Subutexiksi heroiinille.
Eat The Elephant on vähemmän raskas kuin mitä A Perfect Circleltä viime vuosikymmenellä putoili. Ja se on oikein. Kun levy lähtee käyntiin samannimisen aloitusbiisin karheanmatalilla pianosoinnuilla, se aiheuttaa todellisia mielihyvän kylmänväreitä.
Biiseissä soi matalilla taajuuksilla murahteleva piano joskus jopa enemmän kuin riffittelevä kitara ja mutkattomat melodiat jäävät soimaan päähän helposti ensikuuntelulla.
Tästä jatkaa sinkkubiisiksikin valittu Disillusioned, joka kertoo dystooppisen tarinan Keenanin palavasta vihasta älypuhelimia kohtaan. Musiikillisesti biisi on kuitenkin jopa yllättävän kevyt helppoine koukkuineen ja simppeline kertosäkeineen.
Avaus määrää koko pitkän levyn linjauksen. Biiseissä soi matalilla taajuuksilla murahteleva piano joskus jopa enemmän kuin riffittelevä kitara ja mutkattomat melodiat jäävät soimaan päähän helposti ensikuuntelulla.
Yhdeksi kohokohdaksi biisilistan lomasta voi nostaa suorastaan hilpeän So Long, And Thanks For All The Fishin, joka soljuu niin hyväntahtoisella draivilla eteenpäin, että melkein tekee mieli tarkistaa, onko tämä oikeasti tuttujen biisintekijöiden kynästä.
Sitä seuraava TalkTalk taas yhdistelee pianoa perinteisempään, vihaisempaan ja kantaaottavampaan A Perfect Circle -tunnelmaan.
Kiistaton huippupala tosin löytyy vasta levyn loppupäästä. Hourglass käynnistyy äkäisen riitasointuisella syntikalla ja leikittelee samalla laitteella myös lauluraitojen kohdalla ja kertakaikkiaan tarjoaa hillittömän tarttuvan, täydellisen 2010-lukulaisen poprock-biisin.
Täydestä napakympistä jäädään vajaaksi oikeastaan vain siksi, että kahdentoista biisin joukossa on parikin selkeää täytebiisiä. Häikäilemätöntä tiivistämistä sietäisi harjoittaa jopa arvon mestaritaiteilijoiden, vaikka tuoretta materiaalia onkin odotettu iät ja ajat.
Eikä Eat The Elephant myöskään välttämättä jää rockmusiikin historiaan ennenkokemattomalla näkemyksellään ja otteellaan. Mutta joskus pitää vain olla kiitollinen loistavasta musiikista.