Levyarvio: Popparit tuuliajolla – Snow Patrol on kuin Tokmanni-versio Bruce Sprinsteenistä

Snow Patrol
Wildness
Polydor

Läpsyttelyä.

Nyt olemme – kiekon nimestä huolimatta – juurikin sellaisen äärellä.

Tämä Skotlannin Dundeessa vuonna 1993 perustettu viisikko on aina ollut perinteisellä arsenaalilla operoivaksi popyhtyeeksi kummallisen taikinamainen tapaus: liian jalat maassa indie-suosikiksi, liian yläpilvissä todelliseksi massojen äänitorveksi ja niin edelleen. Muistamme Chasing Carsin tyynnyttävän ajankuvamaisuuden, mutta mitäs tässä viimeiseen 12 vuoteen sitten? (Pari suosion stabiilihkona säilyttänyttä studioalbumia, joista ei näillä leveyksillä juuri ole hihkuttu.)

Wildness kampeutuu käyntiin Life On Earthin damienricemäisellä uinuilulla, josta vierähdetään Don’t Give Inin intohimottomaan halpahalli-bruceiluun. Nelosraita Empress onnistuu yksilönä luonnostelemaan häilyvää vaikutelmaa siitä, että tässä olisi mahdollisesti tapahtumassa jotakin.

Kokonaisuustason ongelma Wildnessillä on kuitenkin nimenomaan se, etteivät Gary Lightbody ja kumppanit tunnu tietävän minne suuntaan paattia ohjaisi. Tulee jopa olo, että he paskat nakkaavat.

Vailla tarkkaa suuntaa oleminen voi olla luovalle tekemiselle hedelmällinen mielentila, mutta vaikutelmassa siitä, että tyytyy pysyttelemään tiedottomana sekä motivaationsa että päämääriensä suhteen on kovin vähän villiä.