Arvio: Ghost on aina ollut kaupallinen bändi, mutta lipsahtaako Impera jo liikaa tsemppirockin puolelle?

Ghost
Impera
Universal

Rock-maailman isojen nimien joukkoon noussut Ghost on onnistunut tavoittamaan suuria massoja radioystävällisillä melodioillaan ja perinnetietoisella heavyllaan. Siinä missä aiemmin yhtyettä on verrattu 70-lukulaiseen Blue Öyster Cultiin, nyt albumin pohjavire on 80-lukulaisessa tsemppirockissa. Tuotanto ei ole sentään kaiussa kylvetettyä kasaripöhöä, mutta rehvakkaat tomifillit ja kitarasoolot värisevät vahvaa 80-luvun estetiikkaa.

Myös 80-luvun melodista radioystävällisyyttä on mukana aimo annos. Kertosäkeiden toistomäärä ylittää sallitun rajan siellä täällä, eikä modulaatiotakaan ole sivuutettu tehokeinona. Vihtahousun kanssa vehkeily on sanoituksissa aiempaa paremmin piilossa, ja viittaukset alakertaan hoidetaan välikäden kautta.

Ghost on ollut uransa alusta asti kaupallisuuteen kallellaan, ja se sallittakoon. Hyvät melodiat ja vetävä tatsi on aina eduksi, tyylikkäästi esillepantu soitto ja hyvänkuuloinen kokonaissoundi ovat vielä plussaa. Osa tähänkin ilmaisutapaan mieltyneistä yhtyeen ystävistä joutunee silti nieleskelemään Van Halen -riffien ja Journey-Boston-Asia-osaston kanssa flirttailun kanssa. Härskin puolelle menee myös voimaballadi Darkness At The Heart Of My Love, mutta kyllähän tuo toimii, sormien napsutteluineen kaikkineen.

Ei Imperasta näppyjä saa, vaikka aluksi se tuntuikin allergisoivalta. Kutkuttavan intron pohjustama varsinainen avausraita Kaisarion on reippainta Ghostia ja yllättää toimivuudellaan. Kappale on levyn parasta antia perinteiseen Ghost-tunnelmaan ja -tatsiin turvautuvan Call Me Little Sunshinen ohella. Molempien, ja oikeastaan kaikkien biisien, erikoisuutena voi pitää niiden mieleen iskostumista – useampiakin levyn melodioita tuli pyöriteltyä mielessä yösydännä ihan tahdonvastaisesti. Jotakin on siis tehty erittäin oikein, jälleen kerran.

Jotakin on siis tehty erittäin oikein, jälleen kerran.

Täysin loistavaksi kokonaisuus ei silti nouse. Variaatiota kappalemateriaalissa kyllä on kummasti, ja siitä annettakoon korkeat taiteelliset pisteet. Osa biiseistä – kahdestatoista raidasta yhdeksän on varsinaisia kappaleita, loput välikkeitä – on substanssiltaan kepoisia, mutta toki nekin rullailevat osaavissa käsissä aivan kivuttomasti.

Rasittavuuden puolelle bändi muljahtaa Twentiesissä. Dub Warilta kuulostavan biisin ragtime-heavy on rasittavaa ja kallistuu sirkusteluksi. Biisin aikaansaama tuntuma vaikuttaa ihmeen paljon koko albumin kokonaisfiilikseen – leikkisyys on toki aina ollut Ghostissa läsnä, mutta jotenkin peitellympänä. Toisaalta uusia juttujakin on kokeiltava, jos mielii pysyä freesinä. Toivottavasti yhtye ei silti jatka tätä tietä pidemmälle.

Osa biiseistä on substanssiltaan kepoisia, mutta toki nekin rullailevat osaavissa käsissä aivan kivuttomasti.

Impera on albumina aivan mukiinmenevä. Mukana on pari-kolme loistavaa biisiä, jotka varmasti jäävät elämään. Niiden ohessa on liuta ihan kuuntelukelpoisia, joskaan ei ehkä ikimuistoisia täytekappaleita. Tavallaan levy on looginen ja tarpeellinen askel Ghostin tyylillisessä kehityksessä: se ei kadota perusajatustaan, mutta vie sitä yhä lähemmäs kaupallisuuden alttaria. Taiteellisesti lopputulos on aivan mainio, paikoitellen jopa erinomainen.