”Sanokaa minun sanoneen, Ghostista tulee klassikkobändi” – arviossa Ghostin tulikuuma uutuusalbumi Prequelle

Ghost
Prequelle
Loma Vista

Uudelle levylle taas nokkamiehensä kasvot ja nimen uusinut maskibändi Ghost on pohjustanut huiman suosionsa salaperäisellä imagollaan ja raskaamman rockin häpeämättömällä sekoittamisella tautisen tarttuviin popmelodioihin. Nelosalbumilleen tultaessa ruotsalaisyhtye on saavuttanut suosiossaan pisteen, jossa se voi musiikillisesti tehdä mitä sitä huvittaa.

Niinpä Prequelle sisältääkin vähän kaikkea mitä kuvitella voi. Kymmenen hekumallisen doom pop -herkkupalan aikana kuullaan rehevää retrorockia, lapsikuoro, mehukkaan 70-lukulaisesti ulvovia Hammondeja, uskonnollisen harrasta kirkkourkumusiikkia, maailman seksikkäin saksofonisoolo ja totta kai ylenpalttisesti Abba-kaliiberin superharmonista stemmalaulua sekä instrumentaali, jossa 70-luvun happofolkmausteinen viiksiproge kohtaa ruotsalaisen dansband-humpan ja sirkusmusiikin. Eivätkä luetellut elementit ole välttämättä aina edes eri kappaleissa. Prequelle ei kuitenkaan kuulosta hetkeäkään sekavalta, sillä vaikka musiikki linjatonta onkin, Ghostin aina yhtä harkitusti retro soundimaailma ja nyt itseään Cardinal Copiaksi kutsuvan keulahahmon tunnistettava laulusoundi pitävät paketin suvereenisti koossa. Ghost kuulostaa ajattomalta.

Saatana on iloinen asia: rakkautta vihtahousuun messutaan sydän riemusta pakahtuen.

Sanoitukset viljelevät tuttuun tapaan korkkiruuvinkieroja paholaisallegorioita ja riehakasta rienausta. Saatana on iloinen asia: rakkautta vihtahousuun messutaan sydän riemusta pakahtuen, mutta parissa biisissä Cardinal Copia heijastaa myös reaalimaailmaa, esimerkiksi yhtyeen raastupasotkun herättämiä petetyksi tulemisen tunteita. Kielikuvat eivät onneksi ole suoria, joten nekään tuskin ajan myötä happanevat.

Yhtyeen vahvuus ovat sen pettämätön melodiakorva ja ymmärrys purkan lailla tukkaan tarttuvien kertosäkeiden ja sovituskoukkujen päälle. Vaikka levyä alustettiin suoraviivaisesti rokkaavalla Rats-sinkulla, Prequellella on sinkkusiivua paljon parempia kappaleita. Hervottoman härski retrodisko Danse Macabre pistää tanssijalan sykkimään ja irrottaa vähänkään kipeämmille jutuille nauravasta kuulijasta huutonaurun ja kaunis Life Eternal on kuin piru korvassa; houkuttelemassa siihen viimeiseen, peruuttamattomaan päätökseen.

Biisi herättää yöunet vievän mielikuvan onnellisina yhteislaulavasta joukosta kirjavamekkoisia hippejä kukkaseppeleet päässään… ja verta tippuvat vesurit kädessä.

Albumin ehdoton timantti on silti Witch Image. Ihastuttavan pipi korvamato haastaa helposti Ghostin isoimmat kappaleet Square Hammerin ja He Isin. Melodia ja sanoitus ovat niin ankarassa mutta herkullisessa ristiriidassa, että sävelkorva ja aivojen pahoinvointikeskus kiistelevät, pitäisikö tässä nyt laulaa mukana stemmoja vai oksentaa. Biisi herättää yöunet vievän mielikuvan onnellisina yhteislaulavasta joukosta kirjavamekkoisia hippejä kukkaseppeleet päässään… ja verta tippuvat vesurit kädessä. Se on kuin enkelikuoromainen The Mamas & The Papas laulamassa Cannibal Corpsen lyriikkaa.

Ihanan kipeä Prequelle ei yritäkään muuttaa Ghostin lähes täydellistä pakettia, ja se on hienoa se. Olen silti varma, että Prequelle ei ole se Ghostin uran määrittelevä ässälevy, vaan vielä parempaa on tulossa. Sanokaa minun sanoneen: Ghostista tulee klassikkobändi. Say you love Satan!