GHOST: Meliora

Aivan liian vähän on puhuttu Ghostin oivallisista, monesti muodoltaan suorastaan täydellisistä kappaleista.

GHOST
Meliora
Universal

Kun näin Ghostin ensimmäisellä Suomen keikalla Finnish Metal Expossa helmikuussa 2011, en uskonut, että bändistä välttämättä tulisi pitkäikäinen. Vaikka olinkin hullaantunut sen höpöhöpö-eksentrisyyteen ja häpeilettömään poptajuun yhtyeen kabareehenkisessä metallissa, porukka haiskahti väliaikaiselta projektilta. Nenäni taisi olla tukossa.

Nyt kolmannella albumillaan Ghost on suositumpi kuin koskaan ja sen metallin ikiaikaista mystisyyttä hyödyntävä imago ruokkii varmasti vieläkin lisäkiinnostusta sitä kohtaan. Minustakin bändin antipaavi ja hänen saatanalliset soittoniekkansa -teema on pirun hauska, mutta aivan liian vähän on puhuttu yhtyeen oivallisista, monesti muodoltaan suorastaan täydellisistä kappaleista. Ja siitä, että parhaimmat Ghostin virsistä eivät ole heviä nähneetkään.

Ghostin hienouden tajuaa viimeistään siinä vaiheessa, kun miettii minkä nimikkeen alle sen niputtaisi. Metallia bändiä edustaa vain visuaalisesti, vaikutteensa se kauhoo 70-luvun progesta, AOR:sta ja silkasta popista. Kuvaavaa on, että If You Have Ghost -ep:llä (2013) bändi versioi Abbaa ja Army Of Loversia. Näistä etenkin ensinmainitun melodiataju ja kevytsinfonisten elementtien upottaminen popkaavaan on ilmiselvä yhtäläisyys. Melioralla paras esimerkki tästä lienee Deus In Absentia, johon bändi saa taiottua magiaa kuin tyhjästä. Sävellyksenä se on ihan Euroviisu-kamaa.

On myös ihailtavaa, kuinka paljon huppuheppulit ovat nähneet vaivaa sovitusten eteen: kappaleet ja niiden ilmiasu eivät todellakaan ole yhdestä puunkappaleesta veistettyjä. Tunnelma pysyy levyllä yhtenäisenä, kuin painajaisena, josta tiedät pystyväsi heräämään koska tahansa. Levy elää upeasti raidasta toiseen, vain selkäpiissä vaaniva pelko jostain epämääräisestä uhkasta säilyy.

Mitä pidemmälle Ghostin ura etenee sitä enemmän on ruvennut nyppimään sen tapa yhäti tehostaa biisejä mihin lie munkkikuoroon viittaavilla taustalauluilla. Se muistuttaa minua vuosien takaisesta gregoriaanisen kirkkolaulun buumista, jolloin milloin mitkäkin mullikuorot veisasivat pophittejä. Devil Churchin tapaiset klassiset välisoitot alleviivaavat tematiikkaa liiankin kanssa.

Mutta maallistamalla soundiaan yhtye saattaisi hävittää soundistaan sille elintärkeän vinon hengellisyyden, joten ymmärrän, että bändi on pakotettu pitämään sille elintärkeä ulottuvuus mukana.