Levyarvio: Vuodet eivät Sir Elwoodin Hiljaisia Värejä paina – Yhtye on paljon muutakin kuin keskiolutjazzia

Sir Elwoodin Hiljaiset Värit
Aamupäivän Errol Flynn
Vallila Music House

Hämmentävää: on kymmenen vuotta siitä, kun viimeksi ilmestyi albumillinen Sir Elwood -musiikkia. Toki välissä on saanut fiksejä kahdesta aivan hyvästä levyllisestä Ilpo Tiihosen runoja Sir Elwoodin Vieraskirja -nimellä.

Toisaalta vuodet eivät paljoa paina Juha Lehden ja kumppaneiden musiikista puhuttaessa. Olihan Lehti jo yli kolmekymppinen Elwoodien aloittaessa levytysuransa ja vielä hieman vanhempi siinä vaiheessa, kun minä löysin bändin dramaattisuuteen ja romanttisuuteen taipuvaisena teininä, mutta silti nuo laulut tuntuivat omilta ja omaan elämään liittyviltä alusta alkaen.

42-vuotiaana sitä alkaa ymmärtää, miksi Elwoodit pystyivät puhuttelemaan 16-vuotiasta. Olenko minä muka muuttunut sen enempää kuin yhtyekään? Kummallisen paljon olen viime vuosina kuunnellut heidän vanhoja levyjään.

Aamupäivän Errol Flynn olisi vanhalle fanille paluu kotiin, ellei olisi niin, ettei kotoa tarvinnut koskaan lähteä.

Nyt Juha Lehti on 60-vuotias ja asunut lehtitietojen mukaan jo pitkään Lohjalla eikä Kalliossa. On aivan ymmärrettävää, että ihmisen elämä muuttuu tällä tavalla. Omituisemmalta tuntuisi, jos Elwoodien musiikki olisi oleellisilta osiltaan muuttunut, mutta ei se ole.

Aamupäivän Errol Flynn olisi vanhalle fanille paluu kotiin, ellei olisi niin, ettei kotoa tarvinnut koskaan lähteä. Elwoodien maailmassa aika on pysähtynyt siinä määrin, että uuden levyn sekoittaa helposti aiempaan tuotantoon.

Jos väkisin haluaa etsiä eroja, niin onhan tempo jossain määrin hidastunut entisestään ja mietteliäät ja tiettyä kohtalokasta patetiaa tihkuvat laulelmat saavat entistä suuremman roolin. Niitäkin yhtye on toki aina tehnyt, mutta nyt tämänsorttiset huippuhetket – Lumihiutaleita, Korpikuusen kyynel, Pyhäkoulun pojat – erottuvat selvemmin siitä välillä aikuispopmaisesta perussoundista, jota se ”helpommissa biiseissään” viljelee.

Vakavuus pukee Sir Elwoodin hiljaisia värejä. Samoin ne tekstit, joissa Lehti kurkottaa Kallion baareja laajakantoisempien aiheiden pariin ja syviin mietteisiin elämästä yleensä. Näistä se ajaton aspektikin löytyy. Vaikka kyllähän kello Linjojen käppäisimmissä juottoloissakin raksuttaa tuskallisen hitaasti.

Haluan käyttää hieman tätä palstatilaa alleviivatakseni sitä, kuinka tärkeä yhtye Sir Elwoodin Hiljaiset Värit on. Se on monen 90-luvun runollisen teinin ratkaiseva sukupolvikokemus ja sen tuotanto on kaiken tarkastelun kestäviä suomalaisen populaarimusiikin klassikoita tulvillaan.

Kun syysillat pimenevät, tulee tämänkin levyn parhaille kappaleille kumman paljon käyttöä.

Aikoinaan bändin itse lanseeraama keskiolutjazz-termi on pidemmän päälle ollut vain karhunpalvelus, sillä edelleen tunnutaan usein olettavan, että näissä lauluissa vain luuhataan baarinnurkassa itkemässä tuoppiin.

Tosin sitäkin niissä kyllä tehdään. Paluulevyn singlet – Ostarin istuja ja nimibiisi – mahtuvat molemmat tavallaan tähän muottiin. Olevinaan rempseä 60-luvun mies (viidenkympin kapina) taas todistaa jälleen, ettei rehvakkuus sovi tähän konseptiin.

Mutta kun syysillat pimenevät, tulee tämänkin levyn parhaille kappaleille kumman paljon käyttöä. Resignaatio, turhautuminen, romanttinen pettymys – yli 25 vuodessa eivät monetkaan asiat ole sittenkään muuttuneet.