Matti Johannes Koivun sukellus Irwin Goodmanin tunnetuksi tekemien laulujen maailmaan on uhmakas musiikillinen nuorallatanssi. Vaijeri keinuu, kun taitelija hiipii vaaroja säikkymättä eteenpäin, vaikka joka puolella vaanii epäonnistumisen ja naurunalaiseksi joutumisen kuilu. Tämä riskin otto tekee Matti Johanneksen esityksestä piristävän. Se olisi voinut päätyä tärkeän suomalaisen kansantaiteen tekotaiteelliseen totaalikastraatioon. Toisin kuitenkin kävi: laulaja pääsee turvaan kanjonin toiselle reunalle. Matti Johannes Koivun piiloradikaalit uudelleen luennat Irwin-klassikoista nyrjäyttävät tutut laulut jännään asentoon ja pakottavat kuulijan tutkimaan niitä avoimin korvin ja mielin.
Matti Johannes Koivun metodi on yksinkertainen ja tehokas: hän on de-irwinisoinut Irwinin. Rehvakkaista, machoilevista, ajoittain päällekäyvistä ja lähes aina hersyvällä ironialla ryyditetyistä perussuomalaisuuden kuvista on tullut herkkiä ja totisia folkballadeja. Irwinin hahmo ja tuotanto imi voimansa yhteiskunnallisen murroksen ja suomalaisen populaarikulttuurin syvistä virroista. Matti Johannes Koivun käsissä samoista lauluista tulee intiimejä ja yksityisiä tunnelmakuvia, lauluja vain. Myyttinen ”irwinismi” on poissa ja Irwinkin on mukana ainoastaan säveltäjä Antti Hammarbergin ominaisuudessa.
Akustisilla kitaroilla, kevyesti murretuilla harmonioilla ja punnituilla laulustemmoilla rakennetut sovitukset pysyvät samankaltaisina laulusta toiseen, eikä Koivun hillityn intensiivinen laulutulkintakaan aaltoile kummemmin esitysten välillä. Vähäeleinen dramaturgia ei kuitenkaan puuduta, koska hauraan esitystavan ja laulujen sisällön välinen jännite on niin mehukas. Irwinin tunnetuin viinauhoilu Ei tippa tapa kääntyy riipaisevaksi nuoren spurgun yksinpuheluksi ja myöhäis-Irwiniä edustava Ai ai ai kun nuori ois on loistava katumusharjoitus.
Pari levyn lauluista soljuu läpi hieman ulkokohtaisesti. Tapahtumia sivusta seuraava runopoika ei kerro työmiehen viikonlopusta tai yllätysnaimakauppoihin ajautuneen hunsvotin aatoksista järin kiinnostavasti. Hyvin otteessaan pitävä kokonaisuus sisältää kuitenkin vain yhden flopin. Las Palmas edusti alun perin aikansa iskelmäsvengiä reteimmillään. Hiljaa hissuteltuna aurinkorantojen vapauden ylistys kuulostaa täysin absurdilta.
Matti Johannes Koivun tulkintojen suurin anti asettaa levyn otsikon hieman ongelmalliseen valoon. Tämän levyn kiistaton tähti on nimittäin sanoittaja Vexi Salmi alias Emil von Retee. Iskelmäpuitteista ja Irwin-nikseistä riisutuissa lauluissa tekstit nousevat jalustalle. Moitteettomalla riimitekniikalla kirjoitetut ja jatkuvasti maalitaulun keskiöön naputtavat säeparit tuntuvat zen-mestarin työltä, jonka rinnalla valtaosa rocklyriikasta kuulostaa kielipuolelta tuherrukselta.
